Kesävieraita.... ja muita muisteloita

Johdanto:

Työskennellessäni Repola-Seura ry:n sihteerinä minulle oli miellyttävä kokemus saada tutustua tutkija Juri Kiliniin. Hän on lapsuudessaan asunut ja suorittanut osan oppivelvollisuudestaan Repolassa. Nykyisin hän asuu Petroskoissa, jonka yliopistossa hän toimii historian tiedekunnan dosenttina.

Juri puhuu monien muiden kielien lisäksi myös hyvin Suomen kieltä. Kilinien perheeseen kuuluu Irina vaimon lisäksi kaksi viehättävää tytärtä, kouluikäinen nuori neiti Elena ja parivuotinen sydäntenmurskaaja Masha. Sihteerin toimen ohessa auttelin päätoimittaja Heikki Tarmaa Joensuussa pidettäväksi sovitun historiakirjan kirjoittajien tapaamispalaverin järjestelyissä.

Järjestelyjen alkutaipaleella viestintä Petroskoissa asuville kirjoittajille suoritettiin pääosin 'lähetin välityksellä'. Serkkuni Sergei Grigorijeff Petroskoista kävi tuolloin aika usein Suomessa poiketen kotonamme kertomassa Karjalan kuulumisista. Muutoin hoidimme viestinnän hänen kanssaan puhelimitse. Yhteydenpito puhelimitse oli verrattain kallista. Kun sittemmin kuulin, että Jurilla oli käytettävissään Internet-yhteys, hankin koneeseeni nettiyhteyden. Nyt yhteydenpito helpottui ja halpeni ratkaisevasti. Toimivan ja edullisen nettiyhteyden ansioksi voin suurelta osin lukea sen, että olemme sittemmin ystävystyneet ja pidämme tiivistä yhteyttä toisiimme.

Tapaaminen:

Torstaina 22.7. auringon paahtaessa ajoittain lähes pilvettömältä taivaalta huomasin istuvani Niiralan kansainvälisen rajanylityspaikan paikoitus - viheralueella olevalla kivellä. Silmäni olivat suuntautuneet tullin puomiin, jonka 'ylösnouseminen' tarkoitti aina onnistunutta rajanylitystä.

Liikenne Suomeen, jota oli tavallista runsaammin, soljui mielestäni kiitettävän hyvin. Tuttua Ladaa vain ei vielä näkynyt. Tosin eihän vielä edes ollut kerrotun aikamääreen päättymisaika. Odottajan aika on pitkä... sanotaan. Niin minunkin.

Ladojen loppumaton virta lipui ohitseni. Yhtäkkiä tunnistin asian, joka oli häirinnyt minua jo jonkin aikaa. Lähes kaikissa Ladoissa oli sisällä vain kuski. Miksi kummassa he eivät minimoi kustannuksia ottamalla matkustajia autoihinsa. Autottomiakin Suomeen tulijoita vannaankin olisi lähes jokaisen tuttavapiirissä. Aprikoin asiaa tykönäni keksimättä hyväksyttävää selitystä. Lienee kulttuurikysymys, mietiskelin.

 

Vihdoin näkyi puomin takana tuttu Lada. Ikkunoiden takaa erotin useat kasvot. Hyvä, kaikki olivat ilmeisesti päässeet lähtemään. Lada kaartoi parkkipaikalle, seisahtui ja matkustajat purkautuivat ulos autosta ... ja pian ilman täytti melkoinen yhteen puhumisesta syntynyt sorina. Tervehdykset ja kuulumiset vaihdettuamme sekä lähitoimenpiteet sovittuamme jatkoimme matkaa.

Juri, Ira ja tytöt tulivat minun kyytiini ja Sergei jatkoi poikansa Viktorin kanssa Tohmajärven kahvipaikan jälkeen leskipiirinsä tarkastamista, kuten minä niin usein hänelle leikillisesti irvailen. Sergei on hyvin komea, hyväkäytöksinen Karjalan priha. 'Vot niin anopin mieluinen'.

Sergein kanssa oli ennen teiden eroamista sovittu alustavasti sunnuntaisesta paluumatkajärjestelyistä. Sitten vain Audin nokka kohti Joensuuta ja edelleen Sotkumaa.

Sotkumassa Mairella olikin kahvipöytä valmiiksi katettuna ja siistiydyttyään sekä kotiuduttuaan majoitustiloihin vieraamme ja talonväki ryhmityimme yhdessä pöydän ääreen nauttimaan tervetulokahvit. Keskustelu kävi luonnollisesti Suomen kielellä. Pikku neiti Masha hermostui kielivalinnastamme. "Miksi te puhutte kieltä, jota minä en ymmärrä", hän kysyi isänsä tulkitsemalla. Masha kertoi myös haluavansa keksin, jatkoi Juri. Tuolloin saimme kuulla ensi kerran lauseen: "Hodzes bitzinja" (lausuttuna ainakin näin) = Haluaisin keksin. Onneksi Maire ymmärsi heti toistaa lauseen. Vastaus tuli silmänräpäyksessä. "Hodza bitzinja" vastasi tuo pieni sydäntenmurskaaja veikeästi hymyillen. Masha valloitti heti aurinkoisella hymyllään meidän molempien sydämet. Kielimuurista johtuvat ongelmat olivat kerralla rikotut... . ainakin täksi päiväksi. Tästä on hyvä jatkaa vierailua.... kuten kertomustakin. L.H. jatkuu.....

kuva