Tämänkesäisellä Repolan matkalla, sikäläisellä kalmismaalla käydessä ohitettiin sattumalta hauta, jossa on saanut viimeisen leposijansa opettaja Iida Heiskanen. Yllättävän tuttu sukunimi! Meille kerrottiin, että vainajan aviopuoliso, juuri 90 vuotta täyttänyt opettaja Juho Heiskanen asuu vielä Repolassa.

Meikämatkalaisilla ei ole tiettävästi minkäänlaisia sukujuuria itärajan takana. Olimme kuitenkin jo toista kertaa ns. sukulaismatkalla Repolassa ja kun nyt tuli yllättäen tieto samannimisistä henkilöistä, niin totta kai halusimme tavata tämän vielä elossa olevan opettajan.

Tapaaminen järjestyi. Opettaja Heiskasella on oma talo erittäin kauniilla paikalla Roukkulanjärven rannalla. Lievästä näön heikkenemisestä ja muistakin iän tuomista vaivoista johtuen hän nyt kuitenkin asuu sadan metrin päässä olevassa naapuritalossa, hyvien ihmisten hoivassa.

Mennessämme vierailulle taloon, oli opettaja päivälevolla. Talon emäntä meni herättelemään ja kertomaan yllätysvieraista. Odotimme jännittyneinä. Jaksaako hän ottaa edes vastaan?

Mutta jostain takahuoneesta astelikin reippaanoloinen, siististi pukeutunut vanha herra. Ulkoisesta olemuksestaan päätellen hän näytti kymmeniä vuosia ikäistään nuoremmalta. Tervehdysten ja esittelyjen aikana kiinnittyi ensimmäisenä huomio hänen kulmakarvoihinsa. Ne olivat pitkät ja tuuheat, niin kuin on ominaista monille Heiskas-miehille ainakin täällä itärajan pinnassa ja allekirjoittaneen omassakin perheessä. Niin että ainakin sen tunnusmerkin mukaan voisivat olla sukua keskenään nämä rajan molemmin puolin asuvat Heiskaset.

Juho Heiskanen kertoi syntyneensä 1.7.1910 Pietarin lähellä Hatsinan piirissä Tervolan kylässä. Isä on ollut Vasilinpoika ja äiti Maria. Isä on ollut ns. kruununlapsi, joka tarkoittaa esimerkiksi lastenkotiin kasvattia. Isän veli on ollut Antinpoika, siis velipuoli. Yhden Heiskasen hän on kuullut tulleen Murmanskista. Enempää ei opettaja vanhoista sukujuuristaan tietänyt.

Opettaja Juho Heiskanen kertoi heitä lapsia olleen neljä poikaa ja kolme tytärtä, ikäjärjestyksessään Anni, Antti, Juho, Pekka, Olga, Maria ja Nikolai. Hänen itsensä lisäksi elossa on vain Olga, joka asuu Tallinnassa.

Opettajapariskunta Iida ja Juho Heiskasella on kaksi lasta. Poika on geologina Petroskoissa ja tytär Tatjana (Skopiz ?) asuu Tallinnassa. Tytär toimii matkailualalla, mm. Suomen matkoja järjestämässä.

Opettajaksi valmistuttuaan oli Juho Heiskanen toiminut ammatissaan eri paikoissa Pietarin, Inkerinmaan ja Karjalan alueilla. Repolaan hän oli tullut v. 1951, jossa työskenteli vaimonsa kanssa eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1972 saakka.

Suomessa hän ei ole koskaan käynyt. Talvisodan aikaan hän oli ollut tulkkina Karhumäen suunnalla ja myöhemmässä sodassa Leningradin alueella saksalaisrintamaa vastassa.

Sota-ajan tapahtumat herättivät aivan ilmeisesti ikäviä muistoja.

 

 

Paljon ja kaikenlaista hän kertoi elämässä kokeneensa, oli nähnyt kuolemaa ja kärsimystä hyvin läheltä, mutta kaksi asiaa nousi ylitse muiden: Leningradin piiritys suunnattomine kärsimyksineen ja toisena asiana yksittäinen päivämäärä 23.9.1941, jolloin Leningradin rintamalla oli suuret taistelut. Oli käsky pysyä paikallaan, tai kuolet. Senttiäkään ei saanut antaa periksi, vaikka vihollisen hyökkäys oli hirvittävä. Moneen kertaan hän toisti tuota päivämäärää. Jos hän jostakin on katkera elämälle, niin näistä kahdesta asiasta.

Juho Heiskasen isä kuoli saksalaisten keskitysleirillä v. 1941. Iida-vaimon omaiset kuolivat nälkään Leningradin piirityksessä.

Kun nämä elämänkaaret oli pääpiirteittäin selvitetty, halusi opettaja välttämättä näyttää oman talonsa. Keppiä apunaan käyttäen hän kertoi kävelevänsä suotuisalla säällä joka päivä tämän tuttuakin tutumman reitin. Talo monine huoneineen oli kodikas ja täysin asuttavassa kunnossa. Isäntä halusi välttämättä tarjota vierailleen teetä, johon hän lämmitti veden sähköisellä vedenkeittimellä. Komerosta hän nostella pöytään syntymäpäiviensä rääppiäisiä. Juhlavastaanoton hän oli järjestänyt tänne omaan taloonsa.

Kirjahyllyt notkuivat kirjojen painosta, joukossa oli myös suomalaisia klassikkoja. Valokuvat ja muistoesineet kertoivat sisältörikkaasta elämästä. Suomenkieltä, jota hän puhui kauniisti, hän kertoi pitävänsä yllä Radio-Suomea ja Pohjois-Karjalan radiota kuunnellen, joka päivä.

Taloa ympäröi villiintynyt puutarha, joka loistonsa päivinä on Repolan maisemissa ollut varmaan harvinainen nähtävyys. Puutarhanhoito on ollut opettajapariskunnan intohimoinen harrastus. Hyötykasvien lisäksi siellä on kasvanut paljon kukkia ja koristepensaita sekä erikoisia puulajeja. Ympäri Venäjänmaata he olivat matkoiltaan tuoneet siemeniä ja taimia, joista on kasvanut monenlaista ihmeteltävää ja ihailtavaa. Iida-vaimon suuresta kukkapenkistä oli enää näkyvillä vain jokunen pioni ja harjaneilikka. Aikoinaan tämä kukkamaa oli kukkinut varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Kaiholla muisteli opettaja niitä kesiä.

Hyvä elämä heillä oli siinä ollut, vaikka työtä oli pitänyt kovasti tehdä. Monta kohtaa hän oli itse rakentanut, monta huonekalua nikkaroinut. Kotitarpeiksi oli pidetty lehmää, sikaa, kanoja ja lampaita. Niiden ruokkimisessa ja hoitamisessa oli ollut omat huolensa. Työpäivän päätteeksi oli pitänyt tehdä pitkää päivää vielä kotona.

Mutta nyt on kaikki ohi. Tämä kaikki jää tänne. Lasten elämä on muualla. Sopimus on sellainen, että nämä hyvät naapurit hoitavat häntä ja saattavat aikanaan Iida-vaimon viereen Repolan kalmismaalle.

Melkein unennäöltä tuntui kohtaaminen tämän sivistyneen, hienokäytöksisen, oikean vanhan ajan herrasmiehen kanssa. Kuuluu olevan palkittu jollain korkealla kunniamerkilläkin, mutta suurin kunnianosoitus tulee kuitenkin Repolan väen taholta. Kaikki puhuvat vain hyvää tästä opettajapariskunnasta. Hyviä opettajia, hyviä ihmisiä, nämä Repolan Heiskaset.

Liisa Heiskanen