Rauhanneuvottelukuntien yleisessä istunnossa 14.10.1921, tehtiin pöytäkirjaan venäläisen valtuuskunnan nimissä seuraava ilmoitus.

Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta vakuutta Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalalaiselle väestölle seuraavat erioikeudet:

1. Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalalainen väestö nauttii kansallista itsemääräämisoikeutta.
1. Tämän väestön asuma Itä-Karjala muodostaa sisäisissä asioissa autonomisen alueen, joka federaation perusteella kuuluu Venäjän valtakuntaa.
1. Tätä aluetta koskevat asiat ratkaisee kansanedustuslaitos, jonka paikallinen väestö on valinnut, ja jolla on itseverotusoikeus alueen tarpeita varten. Kansanedustuslaitoksella on oikeus antaa asetuksia, jotka koskevat paikallisia tarpeita, sekä järjestää sisäistä hallintoa koskevat asiat.
1. Paikallista kieltä käytetään hallinnossa, lainsäädännössä ja yleisessä valistuksessa.
1. Itä-Karjalan autonomisella alueella on oikeus järjestää taloudellinen elämä omien paikallisten tarpeiden mukaan ja sopusoinnussa tasavallan yleisen talousjärjestelmän kanssa.
1. Venäjän tasavallan sotilaallisen puolustuksen yleisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä tullaan Itä-Karjalan autonomisella alueella toimeenpanemaan miliisijärjestelmä, joka tarkoittaa pysyvän sotaväen hävittämistä. Kansanmiliisi hoitaa paikallisen puolustuksen.

Mielestäni edellisen perusteella me repolalaiset olemme toimineet täysin rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Meillä karjalaisina lienee oikeus vaatia enemmänkin, kuin mitä Tarton rauhansopimus meille tarjoaa. Tulemme vaatimaan oikeuksiamme niin kauan, kuin vaatimuksemme tulevat täytetyksi. Tämä ei ole helposti toteutettavissa, vaan se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja uhrauksia, mutta voimme olla varmoja, että vaatimuksemme toteutuvat. Meidän täytyy olla vain selvillä päämääristämme. Ehkä tämä unelmamme toteutuu vasta vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Ehkä vasta tulevat sukupolvet toteuttavat sen lopullisesti. Me panimme unelman alulle, eikä se saa kuolla mukanamme.

Heimomme on saanut kärsiä vuosisatoja. Kuitenkin olemme kestäneet, vaikka on myönnettävä, että olemme välillä nurisematta alistuneet kohtaloomme. Mutta nyt on aika alkaa oivaltaa, mikä on kansallisien pyrkimyksiemme kohtalo. Ettemme vain joutuisi ikiajoiksi orjiksi.

Karjalan heimon sivistyneistö ymmärsi kyllä, että meillä oli suomalaisveljiemme kanssa katkeamattomat heimositeet. Samalla se oli myös tietoinen yhteisistä velvollisuuksista, mutta valitettavasti oli sekä karjalalaisten että suomalaisten keskuudessa vielä sellaisia, jotka eivät olleet täysin selvillä, miten karjalaisten asia olisi hoidettava onnellisesti loppuun. Käsittääksemme ainoa vaihtoehto tyydyttävän tuloksen saamiseksi oli, että karjalalaiset suomalaisten voimakkaalla tuella yhdessä ajoivat asiaa eteenpäin.

Pyrkimyksemme olivat epäonnistuneet, koska meiltä puuttui keskitetty johto. Esimerkiksi v. 1919 oli Karjalan alueella kuusi erilaista hallitusta: Vienan väliaikainen hallitus, Aunuksen väliaikainen hallitus, kansalliskomitea, Repola ja Porajärvi olivat Suomen suojeluksessa, englantilais-venäläinen hallitus ja bolshevikkien hallitus. Vaikka edellä mainituista neljällä olikin sama päämäärä, oli niiden toimintamuodot erilaisia ja ne taistelivat toisiaan vastaan. Mikään hallituksista ei ollut täysin tietoinen, mitä toinen tahtoi, ja mitä Karjalassa milloinkin tapahtui. Vaikka bolshevikkihallitus oli heikoin, kaikki vapausyrityksemme epäonnistuivat. Tässä opetusta vastaisuuden varalle. Vain yksi keskitetty hallitus yhden lipun alla voi viedä asiamme onnelliseen loppuun.

Suomalaisten suojelusjoukkojen saavuttua heihin liittyi vakituisiksi muutamia repolalaisia. Kun suojelusjoukkojen johto järjesti tiedusteluja Rukajärvelle, Porajärvelle, Kiimasjärvelle ja Miineaan saadakseen selville vihollisen aikeista, lukumäärästä ja mahdollisesta sijoittautumisesta, antautuivat Repolan nuorukaiset vapaaehtoisesti tehtäviin. He tunsivat paikkakunnan paremmin kuin Suomesta saapuneet sotilaat.

Syyskuun lopulla lähti Vasili Mauranen toverinaan suomalainen vapaaehtoinen Heiskanen, Rukajärvelle. Saavuttuaan Ontrosen Vaarankylään, jätti Mauranen toverinsa sinne. Hän luotti, ettei mitään tapahdu, koska hänellä oli sukulaisia kylässä. Siinä hän erehtyi. Saavuttuaan Rukajärvelle, Mauranen pidätettiin paikallisen neuvoston toimesta. Koska kuulusteluissa ei ilmennyt mitään raskauttavaa, alettiin häneltä tivata asetta. Mauranen kielsi jyrkästi tuoneensa mitään asetta mukanaan. Sukulaisten luona toimitettiin kotietsintä, ja kammarin uunista oli muka löytynyt taskuase. Tästä syystä vangittiin talon isäntä, jota syytettiin yhteydenpidosta suomalaisten kanssa. Vaikka syytöksiä ei voitu todistaa, ammuttiin molemmat Poventsan kaupungissa. Komissaari Pottonen, joka olisi vielä voinut pelastaa kuolemaantuomitut, etenkin Maurasen, joka oli ollut hänen ystävänsä ja koulutoverinsa, katseli nautinnolla, kun raaka veriteko toteutettiin.

Samoihin aikoihin lähti tiedustelemaan repolalainen nuorukainen Elja Levoskin, toverinaan sotilas Ikonen. Koska he eivät saaneet Miinean kylästä tarvittavia tietoja, päättivät he jatkaa Kostamuksen kylään, jossa Levoskinilla oli sisar naimisissa ja jolta hän luuli saavansa tarvittavia tietoja. Heti kylään tultuaan he joutuivat englantilais-karjalalaisten vangeiksi, vaikka olivat aseettomia. Alustavan tutkimuksen jälkeen heidät kuljetettiin Jyskyjärvelle, jossa oli komppanian esikunta. Siellä jatkettiin kuulusteluja englantilaisen upseerin johdolla. Eräs karjalalainen kuulustelija oli sanonut Levoskinille:" Jos kerrot kuinka paljon suomalaisia sotilaita on Repolassa ja jos tulet meidän joukkoihin, vältät kuoleman. Muutoin kuolema on varma." Tähän Levoskin oli vastannut: "Tappaa minut voitte, mutta koskaan en tule teille sitä ilmoittamaan, enkä veljiäni pettämään." Levoskin tuomittiin kuolemaan ja hänet kuljetettiin suolle ammuttavaksi. Ampujat olivat kysyneet Levoskinilta tahtoiko hän, että silmät sidottaisiin. Levoskin oli tähän vastannut, että kyllä hän uskaltaa kuolla Karjalan puolesta avoimin silminkin. Ikonen, joka oli nähnyt teloituksen, kertoi myöhemmin tapauksesta seikkaperäisesti. Hän kertoi, ettei koskaan tule unohtamaan sitä hymyä, joka väreili nuoren sankarimme huulilla, kun hän itse paljasti rintansa, jonka kuusi kiväärinluotia lävisti. Ikosta ei pidetty niin vaarallisena, että hänet olisi teloitettu. Päästyään vankilasta ja toista vuotta harhailtuaan saapui hän terveenä Nurmekseen.

7.1.1921 tappoi vahingonlaukaus tarmokkaan ja Karjalan eteen kaikkensa uhranneen Paavo Höttösen. Tutkimattomat ovat kohtalon oikut: mies, joka oli taistellut kaksi vuotta maailmansodassa, taistellut suomalaisten vapausjoukoissa, ollut puhdistamassa Porajärven pitäjää ja halveksinut aina kuolemaa, kuoli itse ammutusta vahingonlaukauksesta. Vaikka hänen kuolemansa ei ole suorassa yhteydessä vapauspyrkimyksemme kanssa, oli hän kuitenkin vapautusliikkeemme keskeisimpiä henkilöitä. Hän oli ottanut ainoaksi päämääräkseen työskennellä onnettoman heimomme hyväksi, ajattelematta lainkaan itseään tai hyötyäkseen taloudellisesti toiminnastaan.

12.1.1921 ampui H. H. Siven itsensä. Syynä itsemurhaan oli valtiollisten asioiden kehittyminen epäedullisiksi karjalalaisille ja hyvä ystävän, Paavo Höttösen, kuolema. Vaikka hän ei ollut heimoltaan karjalainen, oli hän sydämeltään enemmän karjalalainen kuin alkuperäinen paikkakuntalainen. Hän oli antautunut koko sydämeltään ajamaan karjalalaisten toiveita ja ymmärsi ne täydellisesti. Hän oli vakuuttanut Repolan ja Porajärven asukkaille, että Suomi ei luovu näistä kunnista. Hän oli vakuuttanut saaneensa Suomen hallitukselta lupauksen, että bolshevikit eivät terrorisoi kuntia. Tarton rauhansopimus tuli Sivenille yllätyksenä. Hän ei voinut käsittää sopimusta muuksi, kuin petokseksi Repolan ja Porajärven asukkaita kohtaan. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, ettei hän periaatteilleen uskollisena ja karjalalaisille antamiensa lupauksiensa vuoksi voinut astua synnyinmaansa kamaralle. Tämän vuoksi hän oli tappanut itsensä, näyttääkseen meille ja tuleville sukupolville mitä rakkaus voi aikaansaada ja mihin totinen ja puhdas aate velvoittaa.

Velvoittavako nämä uhraukset meitä karjalaisia? Velvoittaako heidän vuodattama jalo veri? Minä uskon, että se velvoittaa ainakin muistelemaan heidän, hyväksemme, tekemiä aloitteita joita meidän tulee jatkaa kunnes Karjalan vapaus on saavutettu.

Repolan nimismies, Bobi Siven, tuli kuntaamme määrätyksi hyvin kriittisenä aikana, jolloin tarvittiin tarmokasta ja oikeamielistä valtiovallan edustajaa. Hänen edeltäjänsä karjalaissyntyinen Ville Mauranen sotkeutui asioihin, joita en tässä rupea selostamaan.

Sivenin tultua nimismieheksi tartuttiin hallinto- ja lainkäyttöasioihin kaukonäköisesti ja puolueettomasti. Hän sai lainkäytön ja poliisijärjestyksen arvoon. Bobi Siven eläytyi Repolan rahvaan keskuuteen niin, että hän oli kuin kuka tahansa meistä. Hän ymmärsi meidän heikkoudet ja ominaisuudet ja osasi toimia sen mukaan.

Kun Repolan pysyminen Suomen suojeluksessa alkoi näyttää epävarmalta, solmivat Bobi Siven ja Paavo Höttönen, joka silloin oli suojeluskuntapäällikkönä, veljesliiton etteivät elävinä poistu Repolasta muuttuipa tilanne millaiseksi tahansa.

Siven matkusti Helsinkiin ja hankki aseita, mm. 500 kivääriä ym. Aseet olivat tarkoitetut Repolan puolustamiseen. Ne kuljetettiin salaa Repolaan, mutta niitä ei jaettu vaan ne varastoitiin Repolan, Havukkasaaren, Omelian ja Saarenpään kyliin. Tästä tiesi vain hyvin luotettu piiri. Näitä aseita ei kuitenkaan tarvittu kuin vasta 1921.

Paavo Höttösen surmannut vahingonlaukaus ja Tarton "häpeällinen rauha", kuten hän sanoi, järkytti Siveniä niin paljon, että hän pitkän harkinnan tuloksena päätti seurata, kuten oli sovittu, Paavo Höttöstä ampumalla itsensä kunnantalolla. Ennen itsemurhaansa laski hän Suomen lipun kunnantalon katolta ja kirjoitti useita kauniita kirjeitä äidilleen ja ulkoministeri Holstille.

Tähän päättyi miehen elämä. Nuoren virkamiehen, jolta varsinkin me karjalaiset odotimme paljon. Olimme hänessä oppineet tuntemaan oikea Suomalaisen veljen ja oikean ystävän, joka vaivojaan säästämättä oli valmis tekemään kaikkensa meidän onnettomien veljiensä hyväksi.

Hän taisteli I maailmasodassa, mutta sopivan tilaisuuden tullen pakeni Venäjän armeijasta. Vuosina 1917 -1918 alkoi hän Vilho Alhon kanssa hankkimaan aseita mm. Pietarista ja Poventsasta Suomen valkoisille Lieksaan.

Ensimmäisellä matkalla hän onnistuikin tuomaan joitain kiväärejä, mutta toisella matkallaan hän joutui bolshevikkien pidättämäksi epäiltynä aseiden salakuljetuksesta. Pidätys tapahtui Paatenen Haukiniemen kylässä ja vain onni pelasti hänet. Kuormat tutkittiin, mutta ei löydetty mitään epäilyttävää. Reessä oli kahdet liisteet ja välissä kivääreja, mutta tarkastajat eivät tätä huomanneet. Tästä huolimatta häntä ei vapautettu, vaan häntä pidettiin useita päiviä pidätettynä.

Koska Höttösellä oli kiire toimittaa aseet määräpaikkaan ja koska hän pelkäsi uutta perusteellisempaa tarkastusta, lahjoi hän talon väen jossa oli pidätettynä. Näin hän pääsi karkaamaan kotiinsa ja Lieksaan. Taskuaseensa hänen täytyi jättää pidättäjilleen.

Höttönen liittyi Suomen vapaustaistelijoihin ja palveli Joensuun komennuskunnassa. Hän retkeili useita kertoja Repolan ja Porajärven rajoilla ja varasti tietoja bolshevikkien Repolan ja Petroskoin välisistä puhelinkeskusteluista. Tämän perusteella oltiin Joensuussa tietoisia bolshevikkien puuhista tällä suunnalla.

Paavo Höttönen oli ensimmäisiä, jotka ajoivat Repolan liittämistä Suomeen. Hän sai melkein jokaisen pitäjämme nuorukaisen kannattamaan liittymistä. Hän oli myöskin ensimmäisiä perustamassa suojeluskuntaa Lentieran seudulla ja johti sitä tarmokkaasti. Höttönen oli myöskin ensimmäinen, joka puuhasi Porajärven apuretkikuntaa Repolasta käsin.

Porajärven puhdistettuaan 1919 toimi Höttönen Porajärven suojeluskunnan järjestelytöissä. Kerran hänelle tuli matka Repolaan ja koska hän oli luonteeltaan hyvin raisu otteissaan, pisti hän parabellumin vyöhönsä ja hyppäsi hevosen selkään. Hän ei ollut kuitenkaan muistanut tarkistaa, oliko aseessa panoksia. Kun hän oli ratsastanut kuutisen virstaa Porajärveltä, huomasi hän, että kuusi aseistautunutta punaista tulee häntä vastaan ja tällöin hän huomasi aseestaan puuttuvan panokset. Hän ei kadottanut malttiaan vaan kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja karjaisi "komppanian saartamaan vihollisen". Punaiset tästä hieman hölmistyivät, ja tätä hyväksikäyttäen Höttönen hyökkäsi punaisten päällikön kimppuun. Päälliköllä oli taskuase, jonka hän veti esiin tupestaan, mutta Höttönen oli jo niin lähellä, että sai potkaistu aseeseen. Höttönen hyökkäsi päällikön päälle ja väänsi aseen pois. Tämän jälkeen hän komensi toiset, joilla oli kiväärit, marssimaan edellä Porajärvelle, ja näin hän onnistui aseettomana pidättämään kuusi Muurmannin legionalaista, jotka olivat salojen poikki matkalla Suomeen. Nämä legionalaiset olivat samaa joukkoa, jotka ryöstivät Muujärven I. Iapatoffin talon. Joukkio oli kuitenkin eronnut toisistaan: osa oli hukkunut Luumijoen koskeen yrittäessään ylittää sitä lautalla.

Paavo Höttönen oli sotilas koko olemukseltaan. Hän otti osaa I maailmansotaan, Suomen vapaussotaan ja Porajärven vapautukseen. Vuonna 1921 joulutanssiaisissa hän omasta aseestaan lähtenyt vahingonlaukaus haavoitti häntä niin pahoin, että kuoli rekeen runsaan verenvuodon seurauksena matkalla Lieksaan. Karjala menetti Höttösessä yhden parhaimmista pojistaan, jonka paikka on vaikeasti täytettävissä. Hän oli valistunut hyväsydäminen ihminen, rehti toveri ja aulis köyhien veljien auttaja. Usein hän vaatetti ja muonitti kaikki kylän pojat useiden viikkojen ajaksi.

Onni Lukin oli Roukkulan kylän poikia ja oli saanut valistusta olleessaan Lieksassa liikeapulaisena. Hän opiskeli suomenkieltä vapa-aikoinaan.

Repolan liityttyä Suomeen valittiin Onni Lukin valtuuston jäseneksi. Hän toimi myös elintarvikelautakunnan sihteerinä. Hän otti osaa suojeluskuntatyöhön sekä harrasti että innosti nuorisoa urheilemaan.

Hänet valittiin Repolan itsenäisyystoimikunnan jäseneksi. Taistelutoverit ja muut repolalaiset pitivät häntä rehtinä miehenä.

Netsäinen oli kunnallislautakunnan ja monien muiden järjestöjen jäsen. Hän oli kokenut semstvomies ja saanut venäläisen kasvatuksen. Hän oli opiskellut suomenkieltä. Hän oli kansallismielinen ja työskenteli Karjalan puolesta heimomme vapauden hyväksi.

Muiden toimihenkilöiden ja miliisijoukkojen poistuttua Repolasta Tarton sopimuksen jälkeen, bolshevikkijoukkojen miehittäessä Repolaa kylä kylältä, jäi Netsäinen kotiinsa. Hänet pidätettiin, ja kaksi sotilasta lähti viemään häntä Petroskoihin. Netsäinen pääsi kuitenkin karkuun saattajiltaan ja tuli Suomeen 1921.

Feodor Pottonen (Partapottonen) Havukkasaarenkylästä oli ensimmäisiä miehiä, joka omaksui oikean kansallisen kannan jo v. 1917. Hän puolusti avoimesti karjalalaisuutta ja ajoi voimiensa ja kykyjensä mukaan heimomme asiaa.

Muodostettaessa suojeluskuntia tai miliisilaitosta, oli hän ensimmäisten liittyjien joukossa. Hän oli valmis jopa asein puolustamaan oikeuksiamme.

Hänen perheensä jäi Repolaan rajojen sulkeuduttua eikä hän onnistunut saamaan heitä Suomeen. Mentyään tapaamaan perhettään, Pottonen katosi, eikä hänen kohtalostaan siellä tiedetä mitään.

Riionheimo syntyi aivan Suomen rajan läheisyydessä Lusman kylässä. Hän joutui nuorena läheisiin kosketuksiin suomalaisten kanssa ja omaksui lämpimän suhteen Suomeen. Myöhemmin hän toimi liikemiehenä Suomessa.

Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hän ensimmäisten joukossa, jotka alkoivat toimia heimomme hyväksi. Riionheimo oli yksi repolalaisten pienestä aktiivisten joukosta, jotka kävivät neuvotteluja suomalaisten kanssa siitä kuinka Karjala erotettaisiin Venäjästä. Samoin neuvoteltiin kuinka voitaisiin suojella Repolaa ja Karjalaa bolshevikeilta. Neuvotteluissa oli myöskin tullut esille autonomian saaminen Karjalaan.

Näissä neuvotteluissa hänelle oli varattu vaativa edustustehtävä kihlakunnan semstvokokouksiin. Väliaikaisen hallituksen aikana hänet valittiinkin kihlakunnan semstvokokouksen jäseneksi. Hän esitti kokoukselle, että se ottaisi ohjelmaansa autonomian saamisen Karjalaan. Hänet valittiin jäseneksi myöskin kuvernementin semstvokokoukseen. Tämä kokous muodostui hyvin sekavaksi, koska bolshevikit yrittivät kaikin tavoin häiritä kokouksen kulkua. Kokouksessa ei saatu mitään päätöksiä aikaan, koska sotilaat uhkasivat hajoittaa kokouksen. Kokousedustajat poistuivat koteihinsa.

Riionheimo otti osaa moniin tehtäviin. Hän oli suunnittelemassa uudistuksia ja yritti vaikuttaa heimomme parempaan tulevaisuuteen. Tilanteen muututtua suunnitelmista oli luovuttava.

Mainittakoon, että ensimmäinen suomenkielinen koulu aloitti toimintansa Riionheimon talossa talvella 1918. Tämä tapahtui ennen Repolan liittymistä Suomeen.

Maanviljelijä Pekka Kyöttinen asui nuorena Suomessa Ilomantsissa, jossa hän seurasi läheltä kunnalliselämää. Hän opiskeli itsekseen, koska hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä kouluja. Ystävystyttyään nimismies J. Kaekin kanssa, oppi hän tältä paljon asioita, joista oli tavattomasti hyötyä hänen myöhemmissä tehtävissään.

Kun Suomessa asuvat sivistyneet karjalalaiset alkoivat julkaista, "Karjalaisten pakinoita" ja "Karjalan kävijä" nimisiä sanomalehtiä, seurasi Kyöttinen niitä innokkaasti ja tarkasti.

Koska Kyöttinen ei suudellut Ilomantsin kirkkoväärtin Seymin kättä, joutui hän antamaan siitä selvityksen. Kyöttistä vastaan tehtiin myös ilmoitus majesteettirikoksesta, koska hän oli pyytänyt velalliseltaan keisarin kuvan. Nimismies Kaekin ja kruununvouti Hultin pelastivat Kyöttisen mitätöimällä kuulustelupöytäkirjat.

Vastoinkäymisistään huolimatta hänen kansallinen henkensä vain voimistui. Hän kirjoitti suorasanaisesti piispa Kyprianin matkoista Karjalaan. Kirjoituksissaan hän kertoi, kuinka köyhät talonpojat määrättiin lopettamaan työnsä ja seisottamaan 40 hevosta vuorokausimääriä, jotta piispa ja hänen seurueensa pystyivät matkustamaan. Palkkaa hevosten lainasta ei maksettu ja jos talonpojat vähänkin niskuroivat, määrättiin heille sakkoa. Onneksi sanomalehti ei kuitenkaan julkaissut tätä Kyöttisen kirjoitusta.

Kyöttisen elämäntehtävänä oli onnettomien maanmiestensä auttaminen ja ihmisarvoon nostaminen. Karjalan asia oli hänelle niin rakas, että hän usein uhrasi omat ja perheensä velvollisuudet sen vuoksi.

Repolassa hänet valittiin melkein kaikkiin järjestöihin. Hän toimi valtuuston ja itsenäisyystoimikunnan puheenjohtajana. Hän sai usein selvitettäväkseen ja vastattavakseen monta pulmallista kysymystä. Joskus hän joutui heiluttamaan puheenjohtajan nuijaa 20 tuntia yhteenmenoon. Hänet valittiin Porajärven ja Repolan venekuntien edustajana Karjalan keskushallintoon.

Koska Törhönen oli hyvin paljon tekemisissä venäläisten kanssa, eivät nuoret uskaltaneet kääntyä Törhösen puoleen tulevaisuuttaan koskevissa asioissa. Havaittiin kuitenkin, että Törhönen suhtautui hyvin suopeasti kansallisille pyrkimyksille. Hänet valittiin edustajaksi kunnan semstvokokoukseen, jonka jälkeen hänen suurta asiantuntemustaan käytettiin hyväksi.

Ainoastaan sodasta palaavat sotilaat eivät luottaneet Törhöseen. Olihan Törhönen kauppias (mursu). Kunnioitus häntä kohtaan oli kuitenkin niin suuri, ettei hänen kuullen sotilaiden epäluottamuksesta puhuttu.

Repolan liityttyä Suomeen valittiin Törhönen kunnanvaltuustoon, kirkkovaltuustoon ja muihin luottamustehtäviin.

Törhönen, kuten melkein kaikki muutkin, sai alkeisopetusta venäjän kielellä. Koska hän oli varakkaasta perheestä, vieraili hänen kotonaan usein venäläisiä herroja. Tämän takia hänellä oli mahdollisuus tutustua venäjän kieleen ja venäläiseen ajattelutapaan. Toisaalta hän myös matkusti usein Suomessa. Hän ystävystyi suomalaisten kanssa, ja he olivat aina tervetulleita vieraita. Herrasmiehenä ja hyväsydämisenä ihmisenä hän oli kaikkien kunnioittama. Hän oli aina hyväntuulinen ja iloinen katsomatta kenen kanssa hän seurusteli.

Maanviljelyksen ohella hänellä oli melko suuri kauppahuone. Kauppaa tehdessään joutui hän tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän antoi melkein rajattomasti luottoa asiakkailleen. Syksyllä kun ihmiset saivat veden ja metsän antimia, maksoivat he osan veloistaan.

Tapahtuu kaupassa:

- Terveh!

- Terveh Pedri. No toitko linnut, mädit.

- Ka toin vellii, toin vähäsen.

Törhönen laskee linnut ja mitta mädin.

- Ka miksipä toit näin vähän. Et tuonut koko asiasta.

- Ka toiset kauppiaat kerkesivät niin möin heille. En voinut olla myymättä kun maksoivat käteisellä.

Ka sie vellii vuota, vuota vielä. Kyllä mie maksan. Oleksandra Fiedoravits anna sie funtani kahvia da

toine sokeria.

Törhönen naurahti, mittasi kahvin ja sokerit ja pyysi Pedriä kahville. Vaikka entinen velka ei tullut maksetuksi, antoi hän uutta. Näin tapahtui jatkuvasti ja velka vain kasvoi.

Joskus hän kävi asiakkaittensa luona ja sai usean sadan ruplan saatavistaan lehmän tai häränmullikan. Eräs asiakas antoi lehmän velkansa maksuksi, mutta alkoi kylällä juoruta, että Törhönen vei lehmän velasta. Ympäri pitäjää alettiin puhua, että Törhönen vie asiakkaittensa lehmät ja lampaat velkojensa maksuksi. Törhönen ei koskaan perinyt oikeusteitse saamisiaan, vaan monessa tapauksessa odottaa ja odottaa saamisiaan.

Tapahtuu kaupassa:

- Aa voi voi Oleksandra Fiedoravits nyt tulau, nyt tulau, näin pärpätti kielevä Natalie.

- Mikä nyt tulau, kysyi Törhönen.

- Minun poika pääsee komissaariksi, kun on bolshevikki. Silloin kaikki mursut tapattah da kaikki pannah tasan. Anna sie miulle funtani kahvia da toine sokeria, mie maksan, mie maksan.

- Ei minulla ole ja sitäpaitsi lähen heti Suomeen. Mäne ja ota osuuskaupasta, sehän on teiän kauppa.

- A voi, voi. Ei vet ole niin mitään, ei niin grossan iestä. Mistä kavifuntain saamma kun sie lähtenet

Ruotsih Törhönen.

Törhönen antoi kahvia ja sokeria ja joutui pakolaiseksi Suomeen.

Nyt moni Natalie ja Pedri muistelee kaipauksella "mursua", kuinka muinoin heiltä sai funttasia kahvia ja sokeria, oli rahaa tai ei. Nyt svaboda ei miellytä Natalieta kun poikakin on viety tyrmään ja monelle muulle on käynyt samoin. Törhösellä on vielä nytkin funttanen kahvia köyhälle annettavana ja todellinen vapaus viettää vanhuuden päiviään rauhassa.

Kuinka yksinkertaiset bolsheismiin kasvaneet ihmiset ovat epäkiitollisia auttajia ja hyväntekijöitä kohtaan ja luulevat, että varakkaampi on ehdottomasti aina velvollinen vain antamaan. Jos yrittää kysyä omiaan takaisin on se pahasta. Silloin on ryöstäjä ja verenhimoinen imijä, "MURSU".

Tällaista oli elämäni Karjalassa

Vuonna 1921

Pekka Kyöttinen