KAHDEKSANKYMMENTÄ VUOTTA
PAKOLAISET KARJALASTA KUHMOON 20-LUVULLA
Vuoden 1920 tienoilla tuli Kuhmoon tuhansia pakolaisia idästä rajan yli. Osa jatkoi matkaansa muualle Suomeen, osa palasi myöhemmin kotiseudulleen ja toista tuhatta henkilöä sijoittui pysyvästi Kuhmon kaupungin alueelle.
Rajatilanne
Rajan takana sijaitseva Itä-Karjala on ollut vuosisatoja venäläisyyden ja suomalaisuuden kiistakenttänä. Yhden huipentuman tilanne sai ensimmäisen maailmansodan lopulla Itä-Karjalan kansallisten pyrkimysten seurauksena. Tilanne oli kiihtynyt jo 1800–luvun kansallisuusaatteen nousun myötä: Venäjä pyrki venäläistämään valtakunnan syrjäalueet, kun taas suomalaiset veivät heimo- ja kansallisuusaatetta sukulaiskansalle.
Laukkukaupan välityksellä Suomeen yhteyksiä pitäneessä Vienan Karjalassa kansallisuusaate saikin enemmän vastakaikua kuin Aunuksessa, jossa Venäjän Tsaarilla oli tiukka ote.
Pakolaisiksi Suomeen
V. 1917 vallankumouksen jälkeinen aika Itä-Karjalassa oli hyvin levotonta ja epävarmaa aikaa varsinkin rajan lähikunnissa. Repolan ja Porajärven suuret pitäjät olivat saaneet autonomian v. 1919 ja kuuluivat muodollisesti Suomeen. Tilanne muuttui v. 1921 Tarton rauhansopimuksen myötä. Raja tuli entiselle kohdalleen ja pakolaisvirta suuntautui Kainuuseen. Virralla oli kolme pääsuuntaa: Lieksa, Kuhmo ja Suomussalmi ja tuloreitteinä käytettiin vanhoja laukkukaupan käytössä olleita rajanylityspolkuja.
Pakolaisperhe juuri saapuneena Pohjois-Kuhmoon v. 1922
Pienempiä ryhmiä oli tullut Suomen puolelle aiemminkin noin vuoden ajan, mutta vuoden 1922 alussa heitä tuli mm. Kuhmoon noin 1300 henkilöä ja yhteensä eri puolille Suomea noin 11 500 henkilöä. Kainuuseen tuli pakolaisia koko itäpuoliselta kartta-alueelta joka Suikujärveltä ja Tunkuasta saakka. Repolan suuresta pitäjästä eri kylistä tuli Feodoroffeja, Duanisia, Homasia, Jehimoffeja, Lukineja, Soldatkineja ja Triipposia. Käytettiin tuttuja kulkureittejä, joita oli käytetty asiointiin vuosisatojen ajan. Jos kenellä oli sukulaisia, jotka ottivat vastaan, pakolaiset eivät pysähtyneet Kuhmoon, vaan jatkoivat suoraan määränpäähänsä.
Ilja Feodoroff (78 v.) ja Klimo Merkantroff, asioimassa Kuhmon apteekissa v. 1922
Avustustoiminta
Jo vuonna 1918 valtion toimesta oli perustettu pakolaisasiain komitea huolehtimaan pakolaisten vastaanotosta samaan aikaan kun Suomesta suunnattuja sotilasoperaatioita suunnattiin Itä- Karjalan alueelle. Komitean pääpaikka sijaitsi Kajaanin Seminaarin yhteydessä ja vastaanottopisteet Kuhmossa ja Suomussalmella.
Pakolaiskomitea kanavoi valtion myöntämää pakolaisapua ollen pääasiassa vaatetta ja ruokaa. Salaa yönselkään lähteneillä ei ollut mahdollisuutta ottaa mukaansa muuta kuin sen minkä jaksoi kantaa. Eläimiä ei juuri tuotu lähdön salaisuuden takia.
Avustustoiminta jatkui v. 1921 lähtien sisäasiainministeriön alaisuudessa. Järjestettiin myös koulutusta, lastenkotitoimintaa ja ilmainen terveydenhoito, joka oli tuohon aikaan ennenkuulumaton etuus ja aiheutti kansalaisissa lievää kateuttakin. Amerikan Punainen risti avusti myös merkittävässä määrin Pakolaistoimikunnan kautta lähinnä aineellisina hyödykkeinä. Se perusti myös Kuhmon pappilaan huollon jakelupisteen, josta jaettiin avustustavaraa suoraan pakolaisperheille.
Sijoittuminen Kuhmoon
Pakolaisperheet sijoitettiin silloiselle kirkonkylälle ja osin myös syrjäkylille. Metsätöihin osallistumisen takia pyrittiin löytämään sopiva asunto työmaan läheisyydestä. Tällaisten perheiden kouluikäiset lapset sijoitettiin kirkonkylälle perustettuun pakolaislasten erityiskouluun, johon liittyi myös lastenkotitoiminta. Oli myös orpoja lapsia, jotka tarvitsivat kodin. Pakolaislapsia annettiin myös adoptiolapsiksi, ja näin saatiin hyvä sijoituspaikka lapselle.
Koti-ikävä vaivasi, ja varsinkaan vanhempi väki ei ollut halukasta muuttamaan sisemmälle Suomeen myös mahdollista takaisinpaluuta ajatellen. Osa palasikin takaisin Neuvosto-Venäjälle huhtikuun 1923 jälkeen yleisen armahduslain eli amnestian myötä, josta Venäjän myös suomalaisissa sanomalehdissä.
Pakolaisuuden alkuaikoina monet kuhmolaiset joutuivat jakamaan asuntonsa pakolaisten kanssa. Toisaalta he myös saivat hyötynä vuokraa valtion varoista. Samoin paikalliset kauppiaat pääsivät myymään tarvittavia tavaroita pakolaishuoltoon käytettäviksi ja maksu tuli valtion varoista. Samoin maksettiin virkapalkkiot pakolaisten puolesta mm. haudankaivajalle! Tämä aiheutti tietenkin ylimäärästä närää sen kantaväestön keskuudessa, joka ei päässyt osalliseksi tällaisiin valtiolta tuleviin ylimääräisin tuloihin. Tuttua tohinaa nykypakolaistenkin kanssa !
Pakolaiskoulutoiminta
Ensimmäinen pakolaislastenkoti toimi v.1922 noin puoli vuotta kunnalliskoti Kämärän yhteydessä. Siellä annettiin myös opetusta. Sitten kirkonkylälle Tuupalaan perustettiin pakolaislastenkoti ja koulukoti, koska osalla lapsista oli pitkä kotimatka perheensä luo. Myös Lentiirassa oli pakolaislastenkotitoimintaa.
Eräs pakolaiskoulun toimintapaikoista, rukoushuoneyhdistyksen kiinteistö Kuhmossa.
V.1922 syksyllä Kouluhallitus perusti Kuhmon kirkonkylälle erillisen pakolaiskansakoulun, joka toimi vuoteen 1930 saakka. Sitä kävi 30-70 oppilasta vaihdellen eri vuosina. Koulutoimintaa oli Kontion koululla iltapäivävuorona, rukoushuoneella ja jopa suojeluskuntatalo Korpilinnassakin. Asuntolatoiminta oli keskitetty kestikievaritalo Tuupalaan.
Koulukuva lukukaudelta 1925 - 26. Opettajat Homanen ja Vaara
Sittemmin oppilaat ohjattiin kansakouluihin toisten kuhmolaislasten jouk koon ja sulautuminen oli näin tapahtunut ainakin ulkoisesti asiaa tarkastellen. Tosin vielä viisikymmentäluvullakin nimiteltiin pakolaisten jälkeläisiä kansakouluissa aivan yleisesti.
Voimistelutunti Pakolaiskoulussa rukoushuoneessa v. 1926 tai 1927 Opettaja Homanen
Koulukuva, jossa myös koululaisten oma hevonen.
Hevosen nimeä ei enää kukaan muista, mutta se oli Karjalasta tuotu eläkehevonen ja kaikkien oppilaiden yhteinen lemmikki.
Työllistyminen ja sopeutuminen yhteiskuntaan
Työikäiset pakolaiset ohjattiin suoraan töihin. Kokonaiset perheet osallistuivat metsätöihin joka samalla vähensi kitkaa muuttajien ja kantaväestön välillä. Nousukauden myötä saatiin töistä rahaa ja ostettiin maapaikkoja, joista käsin kuljettiin edelleen metsä- ja uittotöissä.
Kirkonkylällä pakolaiskarjalaiset muodostivat oman yhteisönsä, jolla oli kiinteää kanssakäymistä. Yhteinen ortodoksinen usko ja karjalainen kulttuuri yhdisti. Sielunpaimenena toimi isä Mikael Ievanen, joka saapui vesikelkassa kirkkokalustoa vetäen muun seurakunnan mukana Kuhmoon. Toisaalta sulautumishalu ilmeni mm. siten, että "suomennettiin" sukunimi ja opeteltiin paikallinen kielimurre, ettei karjalaisuus näkyisi ulkopuolisille.
Isä Mikael Ievanen (Isajeff) Vienan Luvankylältä – kuhmolaispakolaisten pappi yli parin vuosikymmenen ajan.
80 vuotta pakolaisaallosta
Ensi vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta suurimmasta pakolaistulva-ajasta. Näiden pakolaisten jälkeläisiä elää toisessa ja kolmannessa polvessa Kuhmossakin vielä useita satoja henkilöitä.
Juuristaan kiinnostuneet voivat saada lisätietoja mm. tämän jutun kirjoittajalta, Repola-Seuran nettisivuilta, Karjalan Sivistysseurasta, ortodoksiset kirkonkirjat Mikkelin Maakunta-arkistosta, Kansallisarkistosta, pakolaiskoulutoiminnasta Kouluhallituksen arkistosta ja vanhoilta sukulaisilta, jotka muistavat asioita. Haastatelkaa heitä nauhurin kanssa !
Teksti: Tuula Kilpeläinen
Tutkimuksia:
Pulkkinen Jussi: kasvatustieteen pro gradu, Oulun yliopisto 1997
Haverinen Mervi: Historian pro gradu, Joensuun Yliopisto 1995
Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistoluettelo 581. Kansallisarkisto
Kirjallisuutta:
Heikura Unto: Kuhmon Sampo
Nygård Toivo: Itä-Karjalan pakolaiset 1917-1922
Tampere 1980
Manner Arvo: Valtion pakolaishuoltoa neljä vuosikymmentä.
Ylim. kuva