Hopealusikka ja kellastunut lusikkaan liittyvä kortti johdattavat ajatukseni jälleen Nurmeksen Kauppa Oy:öön. Kortissa on nimittäin painettuna teksti P. Mauranen ja leima Nurmeksen Kauppayhtiö. Äidinisäni kauppias Antti Haapalainen osti puotiinsa tavarat Kauppayhtiöltä. Niinpä Paavo Maurasesta luonnollisesti tuli tavarantoimittajan ohella oikein hyvä perhetuttu ukin perheelle. Hopealusikan tie lusikkalaatikkooni selittynee perhetuttavalle annetun lahjan kautta.

Pääsin yhtiön palvelukseen harjoittelijaksi, kun Juho Törhönen oli jo johtamassa yhtiötä. Hän oli pitkä, komea mies – aina rusetti kaulassa, joka konttoristaan käsin johti yhtiön toimintaa. Konttorissa työskentelivät myös Raakel Mauranen ja Törhösen tytär Leila. Kauppaneuvoksetar Mari Maurasen muistan parhaiten siitä, että aamuisin hän poikkeuksetta tuli hakemaan kaupan ruokapuolelta einestä autettavilleen. Sirkku Mauranen työskenteli päämyymälässä, - hänet muistan sieltä. Molemmat enoni Mauri ja Veikko Haapalainen työskentelivät Kauppayhtiön myymälänhoitajina. Heistä Mauri jatkoi myöhemmin ukin kaupan pitämistä. Minä olin jonkin aikaa eno Maurilla `käskassarana´. Sain käydä tavaraa tukusta ja juoksennella toimittamassa myös muita asioita. Nurmeksen ajaltani muistan vielä Annikki Pantion, Paavo Maurasen tyttären, joka oli naimisissa lääkäri Pantion kanssa. Kaupungin sairaalassa ollessani työskentelin juuri lääkäri Pantion alaisuudessa. Kauppakoulun käytyäni ajauduin sitten Ilomantsiin – ja Heikki Tarman liikkeen palvelukseen. Olin jo silloin aviossa Onni Lukinin – repolalaisen - kanssa.

Kiinnostukseni Repolaan ja repolalaisiin heräsi vasta sitten, kun rajantakaisesta Repolasta meille välitettiin kyselyjä suvusta ja suvun vaiheista Suomessa. Silloin jo osa - ja nyt lähes kaikki asioista edes jotakin tietäneet lähisukulaisemme olivat jo siirtyneet tuonilmaisiin. Poissa olivat anoppini tarinoineen, Nastikin on poissa, enkä Ivan-ukista Repolasta ole saanut mitään tietoa (ks. Repolaiset nro:t 5 ja 10, toimittajan huomautus). Isäni jäi monien muiden tavoin rajan taakse, eikä äitinikään liityttyään KEK:iin ja kuljettuaan sen mukana "Rukajärven tietä" etsimässä kaatuneita ja järjestämässä heille kuljetusta viimeistä palvelusta varten, puhunut matkoistaan juurikaan mitään. Myös molemmat enoni, Veikko ja Mauri joutuivat kulkemaan isäni tavoin saman tien. ( KEK = Kaatuneiden Evakuointikeskus, toimittajan huomautus)

Käytyäni jo kerran Repolassa ja vähän ennen äitini poisnukkumista saatoimme erään kerran jutella oikein kunnolla. Hän näytti joitakin valokuvia ja kertoi Repolan olleen hänen mielestään kaunis paikka. Hänen päiväkirjastaan ja kellastuneista kirjeistään olen sitten myöhemmin voinut lukea enemmän perheeni ja muidenkin repolalaisten ihmiskohtaloista. Mieheni setä - samalla hänen kaimansa - Onni Lukin, joka perusti Ilomantsin Kangas- ja Sekatavarakaupan, on jo manan majoilla. Aili Lukin, hänen vaimonsa elää vielä. Heidän poikansa Jouko Lukin jatkaa edelleen kaupantekoa isänsä perustamassa liikkeessä karjalaisia perinteitä vaalien.

Kaikkea kokemaani ja äidin jäämistöstä lukemaani en vielä luonnollisesti voi kirjoittaa julkaistavaksi, mutta ehkäpä joskus tulevaisuudessa palaan aiheeseen ja kirjoitan jutun jostakin kokemuksestani tai kuulemastani tarinasta.