Senja Kolpakova
Seurustellessani omaisteni, ystävieni ja aikuisiksi varttuneiden lasteni kanssa olen elvyttänyt muistissani tuokiokuvia pitkästä ja vaiherikkaasta elämästäni. He ovat pyytäneet minua kirjoittamaan muistelmia. Taakse on jäänyt aika, jolloin totuutta ei uskallettu edes kertoa päiväkirjojen pitämisestä tai muistelmien kirjoittamisesta puhumattakaan.
Elämäni on todellakin ollut niin täynnä tapahtumia ja koettelemuksia, että monet niistä kerrottuina tuntuvat nyt uskomattomalta, vilkkaan mielikuvituksen luomilta taruilta. Olen monesti kysellyt itseltäni, miksi minulle piti käydä noin ja miten olen voinut kaiken kestää.
Toisinaan ajattelen, että elämäni menoon on vaikuttunut sekin, että synnyin tähän maailmaan toisena kaksosista ja vasenkätisenä. Kun vasenkätisyyteni huomattiin oli tämä "vika" heti korjattava. Muistan hyvin miten vaikea minun oli oppia käyttämään lusikkaa ja varsinkin tekemään ristinmerkkiä oikealla kädellä. "Silmien ristiminen" vasemmalla kädellä oli suuri "riähkä", synti.
Myöhemmin kun aloin harrastaa käsitöitä, piirustaa ja opettelin kirjoittamaan vasenkätisyydestäni tuli minulle kompastuskivi. Leikkiessämme ja askarrellessamme ulkona kukaan ei seurannut meitä ja iloitsin kun pyhäinkuvat eivät olleet näkemässä syntejäni. Vartuttuani poimin marjoja, kitkin rikkaruohoja ja suoritin muitakin tehtäviä mieluummin ja taitavammin vasemmalla kädellä.
Pojanpoikani Dima tuli isoäitiinsä, hänkin vasenkätinen. Seuratessani hänen kehitystään ja tottumusten omaksumistaan muistelin kommelluksiani ja ikävyyksiä, joista oli harmia kaikille. Hyvä että koulussakin nykyään saa kirjoittaa vasemmalla kädellä, ainakin tästä on päästy yksimielisyyteen.
Varhaislapsuudestani muistan isäni lähdön sotaan: omaisistani tämä tuntui uskomattomalta, olimmehan silloin kaksoissisareni Tanjan kanssa vasta neljännellä ikävuodella. Muistan että pirtissämme oli paljon väkeä ja kaikki rukoilivat. Isä nosti minut syliinsä ja painoi päänsä kasvojani vasten. Mieleeni jäivät hänen kyyneltyneet silmänsä ja vaaleat kosteat viiksensä. Olin tarttunut hänen takkinsa rinnuksiin ja huutanut: "Elä lähe, elä lähe pois kotoas!" Minua oli rauhoitettu lupaamalla, että taatto pian palaa ja tuo sodasta tuomisia. Isä ei palannut koskaan.
Toinen niiltä ajoilta säilynyt muisto liittyy äitiini. Painoin kasvoni vasten ikkunaruutua ja näin äidin kävelevän polkua pitkin rannasta kotiin. Huivi on valahtanut hartioille, mutta hän ei näy tuntevan kylmää viimaa. Mummo jotain huutaen ja itkien juoksee äitiä vastaan ja he tulevat pirttiin valittaen. Mekin lapset heidät nähdessämme purskahdamme itkuun. Äitini oli kuullut miesten kotiutumisesta sodasta ja lähtenyt tiedustelemaan miestään. Nyt hän toi tiedon isämme kaatumisesta. Mekin käsitimme, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Mummoni menetti poikansa, äitimme miehensä, me lapset isämme. Kuusi lasta oli jäänyt orvoksi. Vanhin, Pekka-veljeni, oli vasta kolmetoista. Hän oli nyt ainoa mies talossa, tässä iässä hänestä tuli isäntä. Nuorin tytöistä Katri-siskoni syntyi juuri ennen isäni lähtöä, äitini oli silloin lapsivuoteessa.
Myöhemmältä ajalta on jäänyt mieleeni usein toistuva äitini ja veljeni poissaolo kotoa. He olivat ansiotöissä, savotassa, tukin kaadossa. Muistan hyvin vaarini, ukko Prokkosen paluun perheineen Suomesta. Kotiuduttuaan vaari tuli meille ja vei Prokkosiin vanhimman sisaristani, Irinan. Vaarini nuorin tytär, äitini sisko Irina oli hukkunut Suomessa heidän kotiinlähtönsä edellä juhannuksena. Meidän Irinaa sanottiin tätinsä kuvaksi koska hän muistutti paljon tätiään. Vaari pyysi siskoani olemaan hänen tyttärenään, jota hän suri ja kärsi omantunnon tuskia, koska oli päästänyt hänet joelle nuorten juhliin. Vaarini kanssa paosta palasi Ilja-eno vaimonsa ja minun ikäiseni Maija-tyttärensä kanssa. Iivana-eno, minun kummini, jäi Suomeen. Neuvostovallan alkuvuosina yhteydenpito rajan takana asuviin omaisiin ei ollut vielä kiellettyä. Saimme tietää, että enosta tuli kauppias. Hän asui Suomessa Juho Prokkosen nimellä. Perheessämme säilytettiin valokuvaa: sohvalla istuvat enoni ja hänen vaimonsa, heidän välissään istuu pikku tyttö kauniissa leningissä polvillaan suuri värillinen pallo. Hän oli meidän Julia-serkkumme, jota emme olleet koskaan nähneet; emme myöhemmin saaneet minkäänlaista tietoa enomme perheestä. Vasta jatkosodan aikana jouduttuani suomalaisten miehittäjien, kuulusteltavaksi Petroskoissa sain tietää, enoni oli kaatunut talvisodassa.
Suomesta palattuaan vaari ja Ilja-enoni rakensivat Lahteen suuren talon nopeasti lisääntyvälle perheelleen. Talo nousi "Suomen mallih" kuten kylässä sanottiin, karjasuojat, aitat ja muut rakennukset olivat erillään asuintalosta. Elettiin uuden talouspolitiikan aikaa. Kylään nousi monta uusmallista taloa: Pikarisen talo Riikosen niemellä, Juhanan talo Lahdessa, Laasarisen Iivanan talo Duanisen niemellä. Duanisen veljekset Gordein Fedja, Pekka ja Kaaro rakensivat kukin asumuksensa Vitsaniemelle. Uusia taloja kohosi myös kirkkopuolelle, kirkonkylään. Joitakin perheitä oli jäänyt Suomeen. Kun nykyään tapaa suomalaisissa julkaisuissa sukunimiä Kormilaiset, Karmakkaiset, Pikariset, Törhöset, Pottoset, Tunttuset niin tietää, että he ovat repolalaisten pakolaisten jälkeläisiä.
Köyhästi elettiin isännättä jääneessä Duanisen niemen kärjessä sijaitsevassa kotimökissämme, jota vanhanakin muistelen kaiholla runossani:
Tule tupaan, on pirttini pieni, myöskin köyhä on kalusto sen, mutta toista näin lämmintä nurkkaa minä mierolta löytänyt en.
Äitini ja veljeni ollessa metsätöissä viikkokausia mummoni hoiti kodin ja lapset. Hänen kertomansa mukaan. söimme usein pettuleipää ja näimme nälkääkin. Pienikokoinen ketterä mummoni oli aina jotain puuhaamassa, en muista hänen koskaan sairastelleen tai valitelleen vaivojaan. Hän saattoi ottaa kesselin selkäänsä, kepin käteensä ja lähteä talvipakkasellakin kirkonkylään suksilla tai jalan tapaamaan omaisiaan, auttamaan sairastelevien hoitamisessa, itkemään tuonilmaisiin muuttanutta tai ottamaan vastaan syntyvää pienokaista. Iltamyöhällä kun olimme jo ikävystyneet ja itkeneetkin hän palasi kotiin ja toi meille tuomisia kontissaan. Kerran veljeni otti hänen konttinsa ja vei sen vintille sanoen, että häntä hävettävät mummon matkat kylään kontti selässä kuin kerjäläisellä. - Enhän mie kerjiämäh käy, sanoi mummoni siihen, - tulen taloh, heitän kesselin oven pieleh, voiko omahini - tytär, neveska tahi svuatja olla panematta kesselih leipäkannikkua tuomisiksi sirotoille jos hänellä ei ole muuta tuomista työnnettäväksi.
Sukulaisia olikin kylässä paljon. Mummoni oli kasvanut orpona vanhemman veljensä hoivissa Tsolkan kylässä. Veli oli antanut hänet miehelään Repolaan leskeksi jääneelle ikämiehelle Duanisen Timolle, jolla oli kuusi lasta ensimmäisestä avioliitosta, vanhemmat tyttäret jo mummoni ikäisiä. Mummoni synnytti vielä kaksi poikaa, isäni Iljan ja Vasselei-setäni. Miehensä kuoltua hän antoi isäni Pietariin oppipojaksi varakkaalle sukulaiselle. Vasselei-sedän tultua naimaikään morsian ei suostunut lähtemään miehelle Duanisten suureen perheeseen. Setä meni kotivävyksi Lahteen Okahvanaan Agafonin taloon. Mummon lapsipuolista muistan hyvin Maria-tädin Tunttulan niemeltä ja Riikosen niemellä asuneen Anni-tädin. Tytärpuolia oli naimisissa Tuulivaaran ja Lentieran kylissä.
Mummoni oli nähnyt maailmaa. Muistan että hän kertoi käyneensä Solovetskin luostarissa "riähkiä" rukoilemassa. Se taisi olla siihen aikaan kun isäni oli ansiotöissä Muurmannin radalla. Muistan hänen maininneen, että matka oli tehtävä jalan ja kuljettava merelle asti paljain jaloin.
Mummo saattoi olla ankara ja kurittaa meitä jopa vitsalla "vallattomuudesta" ja kujeista, mutta lauhtui pian ja ikään kuin pyytäen anteeksi ankaraa kohteluaan kutsui meidät kirstunsa luo. Hän aukaisi suuren raudoitetun myötäjäislippaan ja näyttäen meille "kalleuksiaan" alkoi muistella isäämme. Kirstun lokerossa hän säilytti isän kirjeitä Pietarista ja Muurmannin radalta. Ne oli kirjoitettu venäjän kielellä kauniilla selvällä käsialalla. Mummo muisti niiden sisällön ulkoa.
- Tässä kirjasessa tuattona työntäy tervehyisie syvän kumarruksen kera miula, tiän muamolla ta siitä luvettelou lapset Pekan, Iron ta Klašan, a teitä, pienompie meilä silloin vielä ei ollun.
Mummo silitteli kirjeitä ryppyisillä käsillään ja sitoi ne jälleen silkkinauhalla kääröksi. Sitten hän otti esille isämme ainoan valokuvan, joka oli otettu Pietarissa. Isä oli siinä pyhäpuvussa, valkoisessa paidassa, solmio kaulassa. Sen jälkeen tuli vuoro esitellä meille rikkaassa talossa asuneen isämme asuun kuuluvia vaatekappaleita, maniskoja ja kalvosia. Talo Pietarissa oli niin suuri, että siinä oli erillinen rukoushuonekin. Isäni oli tullut siellä uskovaiseksi, hän oli paljon lukenut ja Repolaan palattuaan oli papin apulaisena kirkossa, lukkarinakin. Pietarista hän oli tuonut kotiin lahjaksi saamiaan pyhäinkuvia, obrazoja, jollaisia kylässämme ei ollut varakkaissakaan taloissa. Niistä mummoni oli ylpeä. Viimeksi hän otti kirstustaan paperiin käärityn nipun keisari Nikolain aikaisia seteleitä, jotka isä oli tuonut hevosenostoa ja talon laajentamista varten. Mummo ei voinut uskoa, että vuosikausia säästetyillä työllä ansaituilla rahoilla ei ole enää mitään arvoa ja säilytti niitä toivossa, että kaikki muuttuu vielä ja rahat auttavat pääsemään köyhyydestä ja hädästä.
Suljettuaan kirstunsa muistojen liikuttumana mummoni käveli suureen tsuppuun, istui lautsalle ikkunan viereen, kutsui meidät luokseen, aukaisi ikkunan josta näkyi peilityynenä kesäpäivän paisteessa loistava järvi, ja yläruumistaan huojutellen ja meitä hyväillen alkoi äänellä itkeä nuorena surmansa saanutta poikaansa, purki ilmoille tuskaansa orvoiksi jääneitä vunukoitaan säälien ja valitti omaa kovaa osaansa. Mekin itkimme ääneen mummon kanssa. Itkumme kuullut ja meitä lohduttamaan tullut naapurin emäntä ei hänkään voinut pidättää kyyneleitään.
Aikansa itkettyään mummoni oli keventänyt sydämensä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Istuttuaan hetken vaiti hän kuivasi kyyneleensä, huoahti syvään ja lähetettyään meidät Tanjan kanssa hakemaan rannasta tuoretta vettä tsajuksi nousi ottamaan samovaarin hyllyltä.
Vielä äsken sydän oli pakahtua tuskaan, nyt teepöydässä vallitsi sanoin kuvaamaton epätoivon jälkeen seestyneen surun tunnelma. Jäi kysymättä mummoltani, missä ja keneltä hän oli oppinut tuon taidon kuten monet muutkin tietonsa ja taitonsa. Kylässämme niihin aikoihin ei annettu miehelään ainoatakaan morsianta kutsumatta mummoani "lempiliemenöisiä levittelemäh (palmikkoa purkamaan) eikä yhtäkään tuonilmaisiin muuttanutta kaimattu kalmismaalle ilman että hän olisi lieventänyt itkullaan saattueen surua.
Häneltä olen oppinut ilmaisemaan tunteitani runosanoin. Neljän vuoden ikäisenä äitiämme ikävöiden lauloin ensimmäisen kehtolauluni pikkusiskoani tuudittaessa. Vuosia myöhemmin lohdutonta koti-ikävää kärsiessäni ja mummoani muistellessani runoilin:
Minun heikkojen juurien voimaksi sinä vuodatit silmies veen ja tahtomattasikin sinä lauloit syvän kaihon mun sydämeen.
Mummoni puoleen kääntyivät kylämme asukkaat saadakseen apua erilaisiin vaivoihinsa. Olin liian pieni kiinnostumaan mistä mummoni oli oppinut parantamisen taidon. Veljeni muisteli häntä kiitollisuudella koko ikänsä. Ollessaan alaikäisenä raskaissa metsätöissä hän sai selkävamman ja toisteli usein, että olisi jäänyt vammaiseksi ellei mummoni olisi hoitanut häntä terveeksi. Samoissa metsätöissä sairastui äitini reumaan. Se tauti vei hänet loppujen lopuksi hautaan, mutta mummoni hoito oli lisännyt hänen elinvuosiaan ja lievensi kipujaan. Siskoni muistelivat miten mummo lähetti heitä kesäisin viemään muurahaispesään pulloja. Kun niihin oli kerääntynyt muurahaisia suljettiin pullo korkilla, mummo laittoi pullot uuniin ja valmisti muurahaismyrkkyä voidellakseen kolottavia jäseniä.
Parhaana hoitokeinona mummo piti saunomista. Meillä lämmitettiin saunaa tiheään. Kun mummolta kysyttiin, miksi saunamme piipusta nousee niin usein savu, hän vastasi, ettei voi kieltää itseltään ilmaista iloa, maksutonta mielihyvää ja lämpöhän kaikki läsimisetkin lieventää. Hikoiltuaan lauteilla hän meni ulos, talvella kieriskeli kinoksessa, kesällä valeli itsensä kylmällä vedellä ja meni taas kylpemään. Talvellakin hän saattoi astella kotiin saunasta pukeutumatta heittäen harteilleen karhean kotikutoisen pyyhkeen.
Mummollani oli ikää yli seitsemänkymmentä vuotta, kun kylään perustettiin kolhoosi. Kaikki niityt otettiin kolhoosiin. Omalle karjalleen rahvas sai varata rehut kuka miten voi. Mummoni niitti rannoilta saraheinää, kaislaa ja kortetta kahlaten vedessä jopa vyötäröään myöten. Me lapset vedimme haravoilla heinät maalle kuivumaan. Mummo ei koskaan valittanut vilustumista tai kolotusta jäsenissään. Säilytän kuin aarretta hänen ainoata valokuvaansa, jonka kaksoissisareni Tanja oli säilyttänyt yli sodan, evakkomatkojen ja monen paikanmuuton sodan jälkeenkin. Kuvalla on oma liikuttava tarinansa.
Oli vuoden 1973 kesä. Olimme kokoontuneet kotiniemelle lomailemaan, me kaikki mierolaiset kuten mummoni nimitti meitä omista leivistämme eronneita ja vierailla asuinsijoilla töissä ahertavia tai opiskelevia. Kotona olivat naapurin Viktor ja Sanni, molemmat opettajia, meillä minä ja Katti-siskoni, kaksoissisareni oli pogostalla, hän työskenteli myyjänä kaupassa. Anni-serkkumme tuli meille Lahdesta ja kertoi, että kirkonkylään ovat saapuneet valokuvaajat kaupungista. Milloin vielä olisimme kaikki yhdessä? Pukeuduimme kiireesti, juoksimme rantaan, kohta oli vene vesillä eikä aikaakaan kun soudimme salmen yli Nekroson rantaan, josta jalan oli lyhin matka kylän keskustaan. Sieltä ei tarvinnut kauan odottaa kuvaamista. Kentälle oli kokoontunut väkeä ja mekin jäimme seurustelemaan ystäviemme kanssa ja odottamaan valmiita valokuvia. Sillä välin mummo oli tullut kotiin ja mennyt naapuriin tiedustelemaan missä tytöt ovat. Saatuaan tietää meidän lähteneen kirkkopuolelle valokuvauttamaan itsemme, hän sanaakaan sanomatta kääntyi ovelta kotiin päin, puki päälleen pyhävaatteensa ja kun näki ettei rannassa ole venettä, otti keppinsä ja lähti jalan pogostalle, johon matkaa oli nelisen kilometriä. Suureksi ihmeeksemme mummo ilmestyi kentälle valokuvaajien eteen, istui tuolille ja pyysi valokuvaamaan hänet. Kotiin palasimme veneellä kaikki yhdessä. Joku meistä ikään kuin anteeksi pyytäen sanoi mummolle:
- Meilä koista lähtiessä ei tullun mieleh jotta sie läksisit miän kera valokuvah. - Mitä työ miusta vanhasta, mummo virkkoi, - tutto kuolen, himotti jättiä kuva teilä muisseltavaksi.
Mummoni oli suotu elää vielä talvisota ja kestää evakkomatka Rukajärvelle. Siellä talon isäntäväki ja naapurit olivat ihmetelleet veljeni huomaavaista suhtautumista isoäitiinsä. Hän heidän mielestään liian usein lämmitti mummolle saunaa, ja koska se sijaitsi kaukana rannalla, veli veti mummoa kelkalla saunomaan. Mummoni muutti tuonilmaisiin tammikuussa sotien välisenä talvena. Veljeni tiedotti minulle tapahtumasta sähkeellä, joka tuotiin Totuus -lehden toimitukseen, jossa silloin työskentelin. Olin juuri tullut aamulla työhön kun työhuoneeseemme tuli lehtemme puolue-elämä -osaston vetäjä Pavel Ivanovitš Arhipov sähke kädessään. Arhipov oli työskennellyt puolueen Repolan piirikomiteassa, tunsi veljeni ja sisareni ja ehkä siksi joutui tuomaan minulle suruviestin. Tiesin kotoa saaduista kirjeistä, että mummoni teki jo kuolemaa, pyysi kaikkia meitä muistamaan häntä kyyneleittä. Hän oli jo kymmenennellä vuosikymmenellä, sanoi väsyneensä ja toivoi hartaasti pääsevänsä lepoon ikään kuin olisi aavistanut uuden sodan lähenevän. Kiitin Arhipovia, luin sähkeen, pistin sen taskuun ja mietin, että matka on liian pitkä, millään kyydillä en voisi sitä taittaa niin nopeasti että ehtisin saattamaan mummoa viimeiseen lepoon.
- Katsokaapa nykyisiä nuoria! Arhipov huudahti.
- Hän sai tiedon mummonsa kuolemasta eikä edes silmä kastu kyynelistä.
Sanat koskivat minuun kuin isku. Tätä menetystä minulle ei korvaa mikään, itkukaan ei helpota. Minun pitäisi heittäytyä tuohon lattialle ja ulvoa. Rakas mummoni huojensi tuskaansa äänellä itkien. Jos olisin oppinut häneltä sen taidon, olisin saanut teidätkin nyt kanssani itkemään. Tämän sanottuani en voinut enää pidättää kyyneleitäni. Menin konekirjoittajien huoneeseen. Siellä olivat työpöytiensä ääressä Vailit Virta ja Dora Lonn. Kukaan ei ollut vielä tuonut heille työtä. Rauhoituttuani heidän seurassaan pukeuduin ja lähdin postiin vastatakseni veljeni sähkösanomaan.
Carelia, nro 7-2001, ss.9-25 .... jatkuu seuraavassa numerossa