Olen syntynyt Vuoksenrannassa, Oravankydön kylässä. Perheeni valmistautui viimeiselle ja raskaimmalle evakkotaipaleelle kesäkuussa 1944. Viimeisen viikon ajan ennen lähtöämme kotitalomme ikkunat olivat helisseet hiljaista lähtölaulua. Meiltä oli linnuntietä kymmenisen kilometriä Vuosalmelle. Vihollisen tykistötoiminta oli musertavaa, mutta Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti kesti. Oravankydön väkikin pääsi kiireisenä, mutta vahingoittumattomana Ähtärin junaansa. Olin perheemme kuopuksena puolivuotias.
Kun pikkupoikana sotien jälkeen kuulin puhuttavan laukkuryssistä, luulin heitä tietenkin venäläisiksi. Lapsen mielessäni ajattelin heidän olevan varmaankin juuri niitä, jotka veivät meiltä Kannaksen karjalaisilta kodin.
Pian opin, että laukkuryssätkin olivat karjalaisia ja ammatiltaan kulkukauppiaita. Uteliaana aloin tiukata vanhemmiltani, kävikö laukkuryssiä myös Oravankydössä. Äiti selitti: "Käihä niitä, mut ei heitä laukkuryssiks nimitelty. Meil sanottii, jot hyö on konttiukkoloi tai harjaukkoloi."
Vähitellen mielikuvani noista kulkukauppiaista alkoi selkiytyä. He olivat hirmuisen vahvoja ja sitkeitä miehiä, jotka kävelivät myyntiretkillään satoja kilometrejä kantaen selässään kymmenien kilojen painoista konttia. Monilokeroisen laukun eri osastoja esiteltiin hauskojen puheiden säestämänä aina kulloisenkin asiakkaan mielenkiinnon mukaan.
Valtava kontti kiinnosti lapsia tavattomasti. Jotta pikkuväki ei olisi käynyt liian tunkeilevaksi, heitä vähän peloteltiinkin konttiukoilla. Vilkasta lasta saatettiin varoittaa äitini (Saima Kuisma, o.s. Virolainen, s. 1901) muistaman mukaan: "Jos et oo ihmisiks, ni harjaukko tulloo ja pannoo konttihee!"
Äitini muistiin oli erityisesti jäänyt Pekoksi sanottu konttiukko. Oliko hän Aunuksesta vai Vienasta, ei merkinnyt lapselle mitään. Miehen sukunimikään ei ollut jäänyt mieleen; ehkä sitä ei koskaan mainittukaan. Tärkeintä oli, että Pekko oli mielenkiintoinen ja ystävällinen mies, joka oli aina tervetullut ja odotettu yövieras isoisäni Pietari Virolaisen talossa. Kauppojakin tietysti tehtiin. Kerran vuodessa kulkeva laukkukauppias tuskin häiritsi myöskään Oravankydön omien kauppiaiden, Juhana ja Yrjö Kuisman mielenrauhaa.
Olettaisin, että oravankytöläisten oli helppo suhtautua luontevasti kierteleviin kauppamiehiin, koska he itse tekivät rajakauppaa Venäjälle. Isäni isä, Mikko Fredrikinpoika Kuisma eli Rietun Mikko, vei vuosikymmenten mittaan lukemattomia hevoskuormia heiniä, halkoja ja muita maalaistuotteita Viipuriin. Kun raja meni kiinni 1922, Mikko piti sitä suurena tappiona. "Vennäi miehe kans ol nii hyvä tehä kauppaa!" hän päivitteli vielä vuosia myöhemmin.
Konttiukot tai harjaukot - miten vain - olivat oman aikansa sitkeitä yrittäjiä. He hyödynsivät työssään karjalaisen luonteen parhaita puolia: joustavuutta, sosiaalisuutta ja valoisuutta. Voimaa, kestävyyttä ja neuvokkuutta vaativilla kauppamatkoillaan he vaelsivat kuin kansainvälistyvän Euroopan airuet, sata vuotta aikaansa edellä.
Pekka Kuisma