Ollessani lapsi minulle kerrottiin äitini isän lapsuudenperheestä, jonka jäsenet tapettiin Stalinin pappeihin kohdistuneissa vainoissa. Äitini ukki Aleksander Sidonskij toimi pappina Repolassa sekä Paateneella, ja joutui tuomittavaksi kuolemaan vuonna 1938. Ukkini Mikael Rajamo (ent. Sidonskij) tuli veljensä Paavon (Pavel) kanssa Suomeen hyvin nuorena saatuaan pappiskoulutuksen Petrosavodskin hengellisessä koulussa ja Sortavalan pappisseminaarissa vuonna 1922. Suomen ja Venäjän raja suljettiin, eivätkä Suomen puolelle jääneet veljekset enää koskaan nähneet rajan taakse jääneitä omaisiaan. Kumpikin sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1924 ja he toimivat Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa eläkkeelle asti; Mikael Rajamo diakonina Suistamolla ja myöhemmin kanttori-diakonin virassa Iisalmessa, ja rovasti Paavo Rajamo pappina Oulussa. Käsittääkseni perhesiteiden katkeaminen johti siihen, että ukkini joutui kätkemään menneisyyden sydämeensä, eikä hän paljon puhunut taakse jääneestä elämästä. Tuo edellisten sukupolvien aikainen haava tuntuu vieläkin kipeänä arpena meissä jälkeläisissä, mutta mystisyyden verho on hiljalleen asian ympäriltä avautumassa.
Oikeastaan edellä mainittuihin asioihin rajoittui tietoni sukuni menneisyydestä aina viime vuosiin asti. Yhtään valokuvaa tietymättömissä olevista sukulaisistamme ei ole. Ei edes tietoa siitä, selvisivätkö he lopulta hengissä noista kohtalonvuosista. Vasta muutama vuosi sitten aloin todenteolla kiinnostua juuristani ja ehkä olemassa olevista rajantakaisista sukulaisistani (ehkäpä heitä on myös Suomessa!). Äitini näytti minulle kuin ihmeenkaupalla säilyneitä kirjeitä, joita ukkini äiti ja veli olivat lähettäneet 1920-luvulla Suomeen. Nämä venäjänkieliset kirjeet ukkini oli suomentanut pääosiltaan. Näissä kirjeissä kuvautuu hyvin, miten yhteiskunnallisen olosuhteet kovensivat otteitaan papistoa kohtaan 1930-lukua lähestyttäessä. Löytyi myös kolme 1940-luvulla julkaistua artikkelia pastori Aleksander Sidonskijn elämästä, jotka hänen aikalaisensa olivat kirjoittaneet. Näistä palasista ryhdyin kokoamaan käsitystä sukuni menneisyydestä. Käsiin saamani Aunuksen Repola -historiakirja toi esiin uudenlaista tietoa vielä varhemmista tapahtumista ja henkilöistä. Esiin nousi nimiä, joita ei ollut aiemmin suvun tiedossa. Ikäni Savossa kasvaneena ja eläneenä olen alkanut pohtia mikä osa identiteetistäni on peräisin tuolta tuntemattomasta? Karjalaisuus - onko mahdollista, että sitä on geeneissä? Rakkauteni ortodoksista kirkkoa ja kirkkolaulua kohtaan? - sitä en enää ihmettele! Aleksander Sidonskij syntyi vuonna 1870. Hän tuli nuorena miehenä Repolaan perheensä mukana ehkä Veskelyksestä vuonna 1887, jonne hänen isänsä Nikolai Aleksejevits Sidonskij nimitettiin papin virkaan. Suvun perimätieto kertoo, että aikojen saatossa suku on kulkeutunut Karjalaan Puolan kautta Libanonin Sidonin kaupungista. Aleksander kävi Petroskoin hengellistä koulua muutaman vuoden, mutta joutui lopettamaan opiskelunsa varojen puutteessa. Vuonna 1892 hän sai kuitenkin vakituisen lukkarin, djekan viran Repolan seurakunnasta ollessaan 22-vuotias. Myöhemmin hänet vihittiin diakoniksi ja viimein papiksi. Avioliiton Aleksander solmi repolalaisen välskärin Anton Saveljevin tyttären, sairaskodin hoitajatar Raisa Saveljevin kanssa. He saivat viisi lasta. Pavel syntyi vuonna 1900, Mikael -02, Aleksei -04, Leonid -09 ja Elisabet vuonna -15. Repolassa perhe asui vuoteen 1925 saakka (vaikkakin vuodet 1909 - 1914 isä Aleksander palveli Paateneen seurakunnassa) ja muuttivat myöhemmin Paateneelle. Täällä Aleksander Sidonskij toimi pappina aina vuoteen 1937 saakka.
Vaikka Aleksander Sidonskij oli syntyperältään venäläinen, saavutti hän seurakunnan keskuudessa yleisen kansan rakkauden ja kunnioituksen. Luonteeltaan Oleksi-pappi oli vaatimaton, hiljainen, tyytyväinen ja alistuva henkilö. Palvelukset hän toimitti kansan kielellä. Karjalan kielen hän osasi täydellisesti, mutta puhui Aunuksen murretta, koska oli kasvanut Aunuksessa. Jumalanpalvelukset hän toimitti hartaasti antautuen koko sielullaan sen toimittamiseen. Vähäsanaisena ja itseensä sulkeutuneena ei hänestä ollut varsinaiseksi saarnamieheksi, mutta sitä enemmän hän vaikutti ihmisiin omalla esimerkillään. Ehdottoman raitis mies hän oli, sitä paitsi paastopäivien ankara noudattaja. Olivatpa minkälaiset juhlat tahansa, hän noudatti paaston määräyksiä. Jos tästä hänelle huomautettiin, hän vastasi vain: kun on kerran ruvennut papiksi, niin velvollisuus on omalla esimerkillä osoittaa muillekin, että paastopäivät voi noudattaa ilman suurempia vaikeuksia. Vaatimattoman luonteensa vuoksi hän ei koskaan määritellyt palkkioita papillisista toimituksistaan, vaan tyytyi siihen, minkä hyvät ihmiset hänelle antoivat.
Vuonna 1927 Aleksander karkotettiin bolsevikkien toimesta, mutta palasi vankeudesta päästyään takaisin kotiseudulleen vuonna 1934. Hänet luettiin kuitenkin "työtätekemättömien" kansanjoukkoon ja häneltä riistettiin kaikki kansalaisoikeudet. Edes elintarvikekortteja ei hänelle annettu. Niinpä hän joutui elämään kokonaan sen varassa, mitä ihmiset antoivat. Leipää, maitoa ja jauhoja annettiin palkaksi sen verran, että perhe jotenkuten tuli toimeen. Oleksi-pappi joutui olemaan alin omaan kommunistien silmätikkuna. Hänellä oli usein sakkoja maksettavana ja kaikissa hänen toimissaan nähtiin epäiltävää. Tästä johtuen hän joutui hankkimaan lisäansioita mm. uittotöillä. Venäläisten bolsevikkien ilveillessä hänet kerran määrättiin seisomaan kannon päälle, olallaan uittomiehen pakra ja vartioimaan sitä. Hän sanatta alistui siihen, kunnes käskettiin pois. Kun häneltä kysyttiin, tunnustaako hän bolsevikkihallituksen, hän oli vastannut: "Kaikki valta on annettu ylhäältäpäin". Paateneella jumalanpalveluksia pidettiin aina siihen asti kun Aleksander Sidonskij vuoden 1937 lopulla vangittiin ja tuomittiin kuolemaan vuonna 1938. Erääksi syyksi mainittiin, että hänen vanhimmat poikansa toimivat pappeina Suomessa. Siihen asti hän omalle kutsumukselleen uskollisena suoritti salassa itselleen rakkaiksi käyneitä kirkollisia toimituksia, erityisesti kasteita. Vielä vanhana miehenä hän kulki jalkaisin 15 km:n matkan Paateneelta Kirvesvaaraan mennessään lapsia kastamaan.
Tässä oli kappale repolalaisen maalaispapin Aleksander Sidonskijn elämästä, kaikki olemassa oleva tieto, joka meille perillisille on jäänyt. Teloituksen jälkeen vaimonsa Raisa muutti Elisabet-tyttären kanssa Liistapohjan kylään. Poika Aleksei ilmeisesti valmistui aikanaan opettajaksi ja harjoitti ammattiaan jossain päin Karjalaa tai Venäjää, ja Leonid kuoli johonkin kulkutautiin 18-vuotiaana. Toiveissani kuitenkin on, että joillakin ihmisillä olisi vielä muistoja tai valokuvia näistä ihmisistä tai heidän jälkeläisistään, jotka omalla tavallaan - ilman läsnäoloaan - siirsivät hengellistä perintöä nykyiselle sukupolvelle.
Suo, Herra, edesmenneille palvelijoillesi iankaikkinen muisto!
Katri Savolainen
Meille annettiin 15 funtaa jauhoja ja vähän myöhemmin 10 funtaa. Ompelutöistä otin palkkani jauhoina, ryyneinä ja saippuana punasotilailta. Kaikki nuoriso on mobilisoitu, puolet heistä on lähetetty Rukajärvelle ja puolet Porajärvelle. Huhut kertovat, että punaiset jo kolmatta kertaa hyökkäävät Porajärvelle ja kuuleman mukaan Mikael Fiilin on matkustanut Suomen puolelle. Karmaokaisen lapset ovat kaikki Lieksassa. Täällä ei enää avioliittoja toimiteta, vaan kirjoittautuvat virastoissa, samoin lapsia ei kasteta vaan kirjoitetaan virastoissa.
Asumme yhä Repolassa. Aleksi käy koulua Petrosavodsissa suomalaisessa opettajaseminaarissa. Leonid myös aikoo hakea samaan kouluun. Isä ei enää saa palkkaa, vaan jotkut antavat 2 funtaa ruista henkilöä kohden. Repolasta Petrosavodskiin saakka ei ole kuin kaksi pappia. Lisa käy koulua järven takana Prokkosessa.
Tervehdys rakas Mischa-veli! Miten voit. Emme ole tavanneet jo luultavasti neljään vuoteen enkä edes muista kasvojasi. Varmasti sinusta on tullut hyvä ihminen ja ehkä muistat minua. Minä opiskelen Petroskoissa suomenkielisessä pedagogisessa opistossa. Kaikki opiskelu on suomen kielellä ja kaikki opettajat ovat suomalaisia. Isä palvelee vielä samassa virassa ja vanhassa paikassa - hänellä olisi hyvin vaikeaa elleivät toiset auttaisi. Äiti ompelee päällys- ja alusvaatteita. Lisa on jo iso tyttö ja osaa kirjoittaa ja lukea venäjäksi ja oppii myös pian suomeksi, koska koulussa on suomalainen opettaja Rylsy. Repolassa asuneista suurin osa on Suomessa. Kaikki tekevät töitä omilla maapalstoillaan ja ansaitsevat elantonsa. Minä opiskelen valtion kustannuksella ja vaatetuksella, mutta tarvitsen rahaa erilaisiin tarvikkeisiin. Pyydän sinua auttamaan minua rahassa. Suomen markkoja voi vaihtaa täällä pankissa. Veljesi Ljoscha (Aleksei) Sidonskij.
Vasja-eno kuoli 20.12.1924 Njushan luona, koulusta suoraan hautaan. Masha meni naimisiin suomalaisen Nevalaisen kanssa, ei ruvennut enää odottamaan miehensä paluuta Suomesta. Marusja asuu Vologdassa.
Lisa on neljännellä luokalla. Leonid on Petroskoissa jo toista vuotta 7-luokkaisessa koulussa. Viime vuonna Aleksi oli opettajana Uhtuan kylässä.
Papin virka on nyt huonoin virka. Miksi emme matkustaneet Suomeen. Nyt on liian myöhäistä sitä ajatella. Olisihan edes Lisa saanut siellä käydä koulua.
Veljesi Leonid kuoli 24.12.1927 18-vuotiaana. Lisa on nyt 14-vuotias. Kaikista tavaroista on puutetta. Meille ei anneta normiannosta jauhoja. Pappia on kielletty käymässä praasniekoissa ilman viranomaisten lupaa. Grigori Shakkojeff laittaa terveisiä minun kauttani.