.... jatko edelliseen numeron artikkeliin Senja Kolpakova: ONNEN KANNIKKA

Sanoessaan että olemme pääsemässä pois suuresta hädästä veljeni ilmaisi uskonsa elämän helpottumiseen lähitulevaisuudessa. Hän oli jo täysi-ikäinen, kykeni tekemään kaikki miehen työt kotona ja löysi ansiotöitäkin. Hän oli ottanut harteilleen vastuun suuresta perheestä ja oppi suoriutumaan sellaisistakin töistä, joissa tarvittiin ammattimiehen taitoa. Me sisarukset kunnioitimme veljeä, pidimme hänestä ja karjalaisen tavan mukaan kutsuimme veikoksi.

En muista koskaan veikkoni istuneen toimettomana. Syötyään ja levättyään hiukan päivän töistä hän suutaroi iltaisin. Tähän ammattiin hän oli perehtynyt vielä poikasena isän ja vaarin suutarointia seuratessaan ja heitä auttaessaan. Myöhemmin hän sai oppia oikealta ammattisuutarilta Mihail Bojakovilta. Bojakov oli kotoisin Keski-Venäjältä. Suorittaessaan asepalvelusta Repolassa rajavartiojoukoissa hän rakastui serkkuumme Akulinaan ja armeijasta päästyään tuli kotivävyksi Duaniseh naapuritaloon. Myöhemmin hän rakensi talon Ninninsaarelle, oppi autonkuljettajaksi, ja veti kuormia kylämme osuuskauppaan Kotškoman asemalta. Linja-autoja silloin ei meillä päin ollut, matkustajia kuljetettiin kuorma-autojen lavalla. Olen minäkin ajanut monta kertaa kotiin istuen Bojakovin vieressä. Mikki, kuten kyläläiset häntä kutsuivat, puhui hyvin paikkakunnan murretta ja pyysi matkalla kertomaan kaskuja ja laulamaan, koska pitkä matka saattoi uuvuttaa hänet uneen.

Tämä Mikki viimeisteli veljeni ammattiopetusta ja teki hänestä hyvän suutarin. Pirttimme peränurkassa ikkunan edessä oli matala pöytä ja pöydän vierellä pieni tyynyllä peitetty penkki. Pöydällä rasiassa olivat koivupuusta tehdyt pienet naulat, naskali, vasara, puukko, kerä äitini kehräämää virpilankaa, pikilappu ja nippu sianharjaksia. Pöydän vierellä korissa lestit, nahkaa ja valmiiksi viillettyjä jalkineiden osia. Meitä oli kielletty leikkimästä siinä nurkassa ja koskemasta mihinkään. Iltaisin veljeni suutaroidessa istuin lautsalla seuraten hänen työtään. Saatoin joskus nukahtaa siihen ja veikko kantoi minut vuoteeseen. Hän antoi minulle nahkapaloja, joista opettelin ompelemaan kenkiä nukeille. Lastenkotiin lähtiessäni olin huolissani, koska Prokkosen Maikin nukelle lupaamani tossut jäivät keskeneräisiksi. Veljeni sanoi, että hän tekee ne ja lähettää Maikille kun Irina-sisko tulee käymään kotona. Aikuisia hymyilytti kun kysymykseen mikä tästä tytöstä, vastasin aina, että minusta tulee suutari. Kieltäydyin puhumasta suutarin ammatista, kun minua oli loukannut naapurissa asuva suomalain mies Piipparinen. Hän tuli meille pyytämään jotain veljeltäni - ja kun näki minut suutaroimassa lauloi: "En minä lähde suutarin oppiin ... enkä lähde räätälin oppiin... suutari lyö mua lestillä päähän, räätäli pistää neulalla." Mutta minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Minun ei ole tarvinnut viedä mitään räätälillä ommeltavaksi itseäni eikä perhettäni varten. Jalkineet nykyään suutarikin ostaa kaupasta, mutta tohveleita olen ommellut monta paria.

Veljeni osasi kutoa myös verkkoja, rysiä, nuottaa. Minun on vaikea löytää jotain talonpoikaistyötä, jota veljeni ei olisi osannut. Mummoni lämmittäessä saunaa juoksin usein hänen kanssaan "kylyä valmistaman". Saunan nurkassa oli suuri puutynnyri, johon kannettiin vesi järvestä. Kiuasta lämmitettäessä siihen laskettiin kuumia kiviä. Mummo veti ne pihdillä kiukaasta hehkuvan kuumina ja laski tynnyriin. Näin lämmitettiin vesi pesua varten.

Kun äitini palkkautui pesemään pyykkiä rajavartijoille ja tarvittiin kuumaa vettä meille tuotiin pata saunan uunia varten. Veli purki kiukaan muurasi uuden pyytäen Ilja-enoani auttamaan painavan padan asentamisessa paikalleen.

- "Tiän Pekkaa voi nyt jo muurariksi nimittyä", sanoi Ilja-eno mummolle.

Vaikeaa ja ~vaarallistakin oli pyykinpesu reumaa sairastavalle äidille eikä maksukaan ollut suuri. Kesällä pyykättiin rannassa ja huuhdottiin laiturilla. Pyykinpesuun osallistui koko perhe. Mekin yritimme auttaa eikä meitä häädetty pois. Mummo näytti miten on saippuoitava pahimmin likaantuneet sotilaspaitojen kaulukset ja hihansuut ja laitettava likoon. Rajavartio-osaston talouspäällikkö, joka toi hevosella vaatteet pesuun ja haki ne pyykättyinä, tutustuttuaan perheeseemme alkoi käydä meillä saunomassa. Paitsi saippuaa hän toi meille ruokatarpeitakin. Muistan hänen tuoneen veljelleni lämpimän alusvaatekerrankin. Meille lapsille hänellä oli aina taskussa makeisia. Hän opetti meidät tervehtimään, hyvästelemään ja kiittämään venäjäksi.

Pihassa oli väliseinällä kahteen jaettu aitta. Toisessa niistä säilytettiin talouskalustoa, toisessa ruokatavaroita.

Pirtissä oli leveät lautsat seinustoilla, pitkä pöytä, pari penkkiä, pari tuolia, vaatekaappi ja ompelukone.

Ensimmäisenä talossa nousi aamuisin karjakko Olga-täti ruokkimaan ja lypsämään lehmät. Navetassa oli neljä lypsylehmää. Perhoa pidettiin tallissa, sitä hoiti Heikki-setä. Myöhemmin navettaan tehtiin aitaus, johon johtaja toi kaksi porsasta. Kylässämme ei pidetty sikoja, me katselimme niitä kuin ihme-eläimiä.

Emännällä Matja-tädillä oli aamiainen suurelle perheelle valmis ja pöytä katettu. Aamiaiseksi tavallisesti tarjottiin kaura- tai ohrapuuroa, joskus vehnävelliä. Makea tee juotiin maidon kanssa.

Emäntä ja karjakko olivat palvelleet talossa jo kauan ja isäntien paettua Suomeen jääneet pitämään huolta talosta ja omaisuudesta. Talo oli säilynyt hävitykseltä kaikkien mylläkkävuosien yli. Näillä tunnollisilla naisilla ei ollut omaa kotia ja sukulaisia Repolassa ja he uhrasivat kaiken aikansa tälle kodille pitäen huolta kasvateista kuin omista lapsistaan. Emännän sukunimi oli Torvinen, Olga-tädin sukunimeä en muista.

Ensimmäisenä päivänä minua ei lähetetty kouluun. Lasten lähdettyä sinne Hanna-täti istutti minut vierelleen lautsalle salin nurkkaan, otti käsityökorista neulatyynyn ja langat ja sanoi, että hän opettaa minut kirjomaan vaatteisiini numeroni. Aloitettiin nenäliinasta kun sitä oli helppo käsitellä ja sen piti olla leningin taskussa jo seuraavana päivänä kouluun lähtiessäni.

Olin jännittynyt vaikka osasin jo käyttää saksia ja ommellakin oikealla kädellä. Hanna-täti rohkaisi minua kehumalla ja ihmetteli taitoani, vaikka ei siinä ollut mitään ihmeteltävää. Karjalaisissa kylissä minun ikäiseni tytöt osasivat ommella napin vaatteisiinsa, tehdä räsynuken ja sille mekon tilkuista, parsia sukkansa ja kintaansa, jopa neuloa uudetkin.

Hanna-täti istui ompelukoneen ääreen ja ompeli minulle koululaukun vahvasta tummasta kankaasta, samanlaisen kuin oli toisillakin kasvateilla. Hän laittoi siihen aapisen, taskukirjan, pari vihkoa ja kynän. Kotona meillä Tanjan kanssa oli yhteiset oppikirjat. Ne olivat jääneet vanhemmalta siskoltamme.

Oli nähtävästi alkanut syysloma koulussa sillä muistan, että kaikki lapset olivat kotona monta päivää. Olin pettynyt koska en nähnyt siskojani enkä voinut näyttää heille upouusia oppikirjojani. Loman jälkeen aloitin säännöllisen koulunkäynnin. Koulussa opettaja salli minun istua pulpetissa siskoni kanssa. Koulu sijaitsi silloin kylän laidassa Gorkalla. Samassa luokkahuoneessa opiskeli kaksi luokkaa: toisessa huoneessa ensimmäinen ja kolmas, toisessa toinen ja neljäs luokka. Myöhemmin koulu muutettiin kylän keskustaan isoon kaksikerroksiseen taloon ja jokainen luokka sai oman opettajan ja oman luokkahuoneen.

Opiskelussa minulla ei ollut ongelmia, en muista, että olisin saanut huomautuksia. Opettaja kehui hyvää muistiani ja aktiivisuuttani. Lastenkodissa noudatettiin tiukasti päiväjärjestystä: kello 7 aamulla herätys, pukeutuminen, vuoteen petaaminen ja pesu, aamiaisen jälkeen matka kouluun, jossa oppitunnit alkoivat yhdeksältä. Jos sää oli huono, kova pakkanen tai lumipyry niin pienemmät lapset jäivät kotiin ja kasvattaja opetti itse heitä. Tuntien jälkeen oli päivällinen, pieni lepohetki ja läksyjen tekeminen. Vapaa-aikana ennen illallista leikittiin, voimisteltiin, luettiin ja laulettiin.

Nuorimpana tässä suuressa perheessä en ollut kauan. Kohta tuotiin Tsolkan kylästä noin neljän vuoden ikäinen orvoksi jäänyt Maikki-tyttö. Tästä pikku Maikista tuli sekä henkilökunnan että kasvattien lempilapsi. Kolvasjärveltä tuotiin talviloman aikana sisarukset Anni ja Helena Romanaiset, Konopista Liisa Larionova, Omelian kylästä Maire ja Pekka Hiltuset.

Koti-ikävästä en muista pahemmin kärsineeni, siskojani tapasin koulussa joka päivä. Kylässä käydessään mummo pistäytyi usein koulussa nähdäkseen minut. Äitiäni ja veikkoa näin harvoin. Äiti tuli eräänä sunnuntaina lastenkotiin pikkusiskoni Katin kanssa vetäen häntä kelkassa. Heidän tehdessään lähtöä Katti alkoi itkeä ja pyytää minuakin lähtemään kotiin. Vikman-setä kutsui äidin puheilleen huoneeseensa ja pyysi häntä pidättäytymään käynneistä täällä ennen kuin minä olisin tottunut uusiin oloihin etten alkaisi kaivata kotiin. Nämä käynnit voivat koskea kipeästi toisiinkin lapsiin, joilla ei ole omaisia tai ovat niin kaukana, etteivät voi tulla käymään.

Seuraavan kerran näin äitini koulussa 8. maaliskuuta, Naistenpäivänä. Luokissa oli järjestetty lasten piirustusten ja käsitöiden näyttely. Teetarjoilun jälkeen me esitimme ohjelmaa: lauloimme ja lausuimme runoja. Oli kirkas aurinkoinen päivä, räystäistä tippui vettä ja jääpuikot putoilivat helisten. Äiti syleili minua ja kyseli vointiani, iloitsi, että opiskelu minulta sujui hyvin. Hän sanoi, että kesällä tulemme tapaamaan usein, koska perheemme tulee tekemään matkoja veneellä lastenkodin ohi heinäntekoon, marjaan ja kalaan.

Koittanut kevät toi lastenkodin elämään vaihtelua. Lastenkoti sijaitsi ihanalla paikalla joen rannalla. Talon takana kulki Kolvasjärvelle, Lusmaan ja Tuulivaaraan vievä tie. Rannan tuntumaan oli raivattu pellot ja niityt. Henkilökunnan ja kasvattien voimilla istutettiin perunaa, kylvettiin naurista, lanttua, porkkanaa ja sipulia. Repolassa ei aikaisemmin ollut nähtykään kaalia. Vikman-sedän aloitteesta ja ohjauksella rakennettiin suuri taimilava aurinkoiselle puolelle pihaa. Taimilavassa kasvatettiin kaalin taimet. Syksyllä korjattiin runsas sato, ensimmäiset seudullamme kasvatetut suuret kiinteät kaalinkerät.

Osallistuimme voimiemme mukaan kaikkiin peltotöihin, teki mieli nähdä työmme tulokset. Olimmehan kaikki maalla kasvaneet ja alkaneet oppia maalaiselämään kuuluvia töitä siitä asti kun pääsimme pirtistä kynnyksen yli omin jaloin.

Riitti aikaa myös leikkimiseen. Pidimme kovasti uimisesta ja syksymmällä marjaretkistä. Varttuneemmat pojat kävivät Heikki-sedän kanssa kalastamassa ja sienessä. Kun koitti heinänteon aika olimme mukana haravoimassa ja kuivaamassa heiniä.

Sadesäällä kun ei voinut mennä ulos, muutimme urheilusaliksi hyvin lakaistun ja tuuletetun suuren ladon. Siellä riitti tilaa palloleikeille. Viikonloppuina lämmitettiin sauna ja haettiin lehdosta tuoreet vihdat. Tytöt saunoivat kasvattajien kanssa, pojat Vikman-sedän tai Heikki-sedän kanssa. Saunominen kesti kauan, välillä polskutettiin joessa ja noustiin taas lauteille.

Sunnuntaisin Matja-täti paistoi aamiaiseksi lettuja, päivällisellä tarjottiin jälkiruuaksi leivonnaisia hedelmäkiisselin tai maidon kanssa. Valkeiden öiden aikana saatettiin mennä iltakävelylle illallisen jälkeen. Pidin kävelystä Karhun sillalle. Teki mieli juosta lahden rantaa pitkin viereiselle Likasalmen sillalle, josta näkisin kotiniemen ja oman kotini. Tyynenä iltana olin kuulevinani ääniäkin sieltä päin.

Syksyllä lastenkodista saatettiin koulun käyneet jatkamaan opiskelua Petroskoihin. Opettajaopiston valmistavalle kurssille pyrkivät Tatjana Grigorjeva ja Juho Saharov. Kaksi poikaa lähti ammattiopistoon. Lusmalaisen Paavon haki luokseen kotikyläänsä hänen vanhempi veljensä.

Hanna-täti, joka sairasti reumaa, muutti lämpimälle seudulle. Lastenkotiin tuli kaksi uutta kasvattajaa, Lempi-täti ja Santerisetä. Ikävöimme Hanna-tätiä, eniten häntä kaipasi pikku Maikki, joka oli kutsunut häntä mammaksi taloon tulonsa ensi päivästä asti ja viettänyt aikaa hänen seurassaan vanhempien lasten ollessa koulussa.

Lastenkodin johtaja Vikman-setä jäi mieleeni ainiaaksi tämän suuren perheen kunnioittamana ja lasten rakastamana isänä. Hän piti lapsista, oli huomaavainen ja huolehtiva isäntä talossa, uhrasi meille kaiken aikansa. Minun ollessani toisella luokalla sedälle annettiin loma ja parantolapaikka. Hän ikävöi etelässä, oli huolissaan meistä kuin omista lapsistaan. "Hei te siellä karhunpesäläiset!" kirjoitti hän meille ja kertoi kaipaavansa kotiin, meidän karhulaamme. Minä, yksi näistä karhunpesäläisistä, olen aina muistellut lämpimästi lapsijoukon isäpuolta ja muistellessani tuntenut tuskaa hänen tuhouduttuaan stalinilaisen terrorin uhrina.

Carelia, nro 7-2001, ss.9-25