Kansainvälisessä oikeudessa pakolaiseksi määritellään henkilö, joka toiseen maahan saavuttuaan pyytää turvapaikkaa, koska pelkää joutuvansa entisessä kotimaassaan rotunsa, uskonsa, kansallisuutensa tai tiettyyn yhteiskunnalliseen/poliittiseen ryhmään kuulumisensa vuoksi vainotuksi [1]. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa oli pakolaisia 5-7 miljoonaa henkeä. Tähän verrattuna Suomeen tuli vähän pakolaisia. Kyse oli ennen kaikkea ns. heimokansoista, itäkarjalaisista ja inkeriläisistä, sillä venäläiset pakolaiset eivät maassa kauan viihtyneet. Pakolaisten avulla voidaan tarkastella myös lähtöalueen eli tässä Itä-Karjalan poliittista kehitystä ja yhteiskunnallisia oloja.
Keskeiset lähteet itäkarjalaisten pakolaisten tarkasteluun ovat Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkisto (VPAKA) Kansallisarkistossa; siellä lähinnä avustusta saaneiden pakolaisten kortisto ja eri huoltopaikkojen nimilistat ja jakeluluettelot sekä pakolaispäiväkirjat. Henkilöihin ja perheisiin liittyvää aineistoa saadaan Karjalan pakolaisten kreikkalaiskatolisen seurakunnan arkistosta, joka on sijoitettu Mikkelin maakunta-arkistoon. Tärkeitä ovat erityisesti ns. pääkirjat; myös historiakirjoja löytyy.
Vaikka sana pakolainen synnyttää mielikuvan, että kysymys on nimenomaan nykyisyyden ilmiöstä, joukkopakolaisuutta on esiintynyt Euroopassa hyvin varhain. Balkanin sodat saivat aikoinaan liikkeelle laajat etniset pakolaisjoukot. Venäjän vallankumous puolestaan käynnisti massiiviset poliittiset pakolaisliikehdinnät. Venäjältä lähteneen pakolaisuuden syinä olivat lokakuun 1917 bolsevikkivallankumous, vallankumousta vastustaneiden armeijoiden häviöt vuosina 1919-20, Neuvosto-Venäjällä 1921 alkanut nälänhätä sekä vastavallankumouksen tappio ja bolshevikkien lopullinen voitto [2]. Suomeen suuntautuneella pakolaisuudella on pitkät juuret. Ensimmäiset joukkopakolaiset saapuivat maahan jo 1600-luvulla, joten ainutkertainen ilmiö itäkarjalaisten tänne tulo 1917-22 ei suinkaan ollut. Mustalaiset nimittäin karkotettiin Ruotsista kyseisellä vuosisadalla. 1700-luvulla taas saapui Suomen eteläiselle rannikolle "venepakolaisia" Baltiasta. Maaorjuutta ja tilanherrojen valtaa paeten he asettuivat suomalaisten harmiksi rannikolle kalastajiksi. Monet heistä löysivät turvapaikan rannikon herraskartanoista, jotka saivat heistä tarvitsemaansa työvoimaa [3].
Kun Suomi liitettiin Venäjään, pakolaisuutta kuten muutakin poliittis- yhteiskunnallista elämää säätelivät edelleen Ruotsin ajalta periytyneet asetukset ja lait. Osa niistä ei enää 1800-luvun lopulla vastannut keisarikunnan tarpeita sen pyrkiessä lisäämään sisäistä integraatiotaan ja parantamaan ulkoista turvallisuuttaan. Onhan vieraaseen kansallisuuteen, uskontoon tai poliittiseen järjestelmään kuuluva henkilö lähes aina nähty turvallisuusriskinä. Vierasmaalaisiin asennoituminen on ollut yksi osa valtion ulkopolitiikkaa, ja sen tavanomaisin väline on ollut matkustamis- ja oleskeluluvan myöntämismenettely. Se on konkretisoitunut passikäytännössä. Suhtautuminen juutalaisiin lienee selvin esimerkki.
Keisarin hyväksymän vuoden 1888 passiasetuksen mukaan kaikilla maahan ulkomailta saapuvilla tuli olla voimassa oleva passi. Ankarimmin uusi asetus kohteli mustalaisia, joita ei saanut päästää maahan vaan heidät oli heti karkotettava, vaikka heillä olisi ollut asianmukainen passi. Sama pykälä määräsi juutalaisista, että he saivat vapaasti kulkea Suomen kautta ja oleskella jonkin aikaa kuvernöörin luvalla ko. läänissä. Pysyvä asettuminen maahan oli juutalaisilta edelleen kielletty [4]. Keväällä 1914 senaatti kuitenkin myönsi oleskeluoikeuden 58 juutalaiselle, vaikka osa senaattoreista oli heidän karkottamisensa kannalla [5]. Routavuosina Suomen viranomaiset olivat kiusallisessa asemassa määrittäessään suhtautumistaan juutalaisiin ja ulkomaalaisiin, joilla voimassa olleiden asetusten mukaan ei ollut virallista oleskeluoikeutta maassa. Suomihan kamppaili Venäjän taholta tullutta painetta vastaan ja vetosi jatkuvasti ihmisyyteen ja humaanisuuteen. Periaatteen ja käytännön ristiriitaan viittasivatkin joskus ulkomaalaiset sanomalehdet [6].
Heimopakolaisia alkoi saapua Suomeen jo vuoden 1917 syksyllä, ja heitä oli vuoden 1918 lopussa jo 3000 henkeä. Itäkarjalaisia oli vuonna 1919 enää noin 2000, kun esimerkiksi inkeriläisiä oli noin 8000. Suurin itäkarjalaisten pakolaisten ryhmä saapui Suomeen vuosien 1921-22 epäonnistuneen kapinayrityksen kukistuttua. Tällöin kyseisten pakolaisten määrä nousi lähes 12000 henkeen [7]. Vuoden 1922 lopussa Suomessa olikin enemmän pakolaisia - 33000 - kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Vuoden 1923 lopussa pakolaisia oli enää 25500. Pakolaisten pääsyä rajan yli tiukennettiin. Seuraavina vuosina määrä laski tasaisesti noin 2000:lla vuodessa. Osa pakolaisista jatkoi matkaa ns. kolmansiin maihin, osa palasi takaisin Venäjälle. Vuodesta 1927 Pakolaisten määräksi vakiintui 17000-18000 [8].
Vuosi Yhteensä Itäkarjalaisia 1922 33500 112391925 21500 6000 1930 8000 6000 1935 18000 6000 1938 14000 5000
Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia oli noin kolmannes koko pakolaismäärästä. Näiden määrä väheni, kuten kokonaismääräkin, yli puolella kolmekymmenluvun puoliväliin ehdittäessä. Todellinen pieneneminen tapahtui jo 1920-luvun alussa. Kyseisen vuosikymmenen loppua kohti kuljettaessa pääasiassa varsinaiset venäläiset emigrantit siirtyivät muualle. Esitetyt luvut ovat kaikkiaan likiarvoja, sillä täysin tarkkoja tietoja on mahdoton saada. Määrää kuvaavat luvut vaihtelevat sen mukaan, kuka tiedon on antanut.
Itä-Karjalasta tulleiden pakolaisten iästä ja sukupuolesta saadaan tietoja edellä mainituista pakolaisavustuskeskuksen kortistosta sekä ortodoksisen seurakunnan pääkirjoista. Niiden mukaan ikäryhmät, jotka ainakin teoriassa olisivat voineet aktiivisesti vastustaa neuvostovaltaa, olivat suuria. Todellisuudessahan näin oli myös tapahtunut. Aikuisia miehiä oli lähes neljännes kaikista karjalaispakolaisista. Tieto koskee vuoden 1922 helmikuun loppua, jolloin pakolaisongelma oli polttavin ja pakolaismäärä suurin.
Itäkarjalaisten pakolaisten ikä ja sukupuoli 1922 [10] Ikä ja sukupuoli Lukumäärä Täysi-ikäisiä miehiä n. 3000 Täysi-ikäisiä naisia n. 2000 16-20-vuotiaita n. 3500 Alle 16-vuotiaita n. 3500
Pakoon eivät siis lähteneetkään pelkästään taisteluihin osallistuneet miehet eli »metsäsissit», vaan myös heidän perheensä ja ystävänsä pakenivat. Mies- ja naispakolaisten lukumäärän välinen suhde säilyi koko kaksikymmenluvun lähes muuttumattomana. Pakolaisseurakunnan pääkirjojen mukaan vuoden 1935 lopussa oli itäkarjalaisista pakolaisista miehiä lähes 3000 ja naisia vähän yli 2200. Alle 19-vuotiaita poikia ja tyttöjä oli lähes saman verran. Kyseisenä vuonna oli Suomessa yhteensä hieman yli 5100 itäkarjalaista pakolaista [11]. Vertailu edellä olevaan itäkarjalaisten pakolaisten määrästä kertovaan lukusarjaan osoittaa, että vuoden 1935 loppupuolella pakolaisten määrä laski vielä jonkin verran.
Kotipaikka
Luotettavaa ja kaikkien pakolaisten kotipaikan kertovaa lähdettä ei ole käytettävissä. Mitä tarkempi yksityiskohdissaan jokin lähde on, sitä vähemmän sillä on määrällistä kattavuutta. Pakolaisseurakunnan väestökirjanpito tuntuisi äkikseltään tarjoavan luotettavan keinon pakolaisten alueellisen taustan selvittämiseen. Kyseisen seurakunnan pääkirjoihin pakolaiset vietiin kuitenkin vasta vuodesta 1928 lähtien, joten sekään ei sisällä kaikkia Itä-Karjalasta 1917-22 tulleita pakolaisia. Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistossa on luetteloita ja pakolaispäiväkirjoja, joista saa selville jollekin tietylle alueelle tulleet pakolaiset, mutta tällaista lähteistöä ei ole koko yli 10000 henkeä käsittävästä pakolaisjoukosta.
Paras ja helppokäyttöisin aineisto lienee mainittu Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistossa oleva kortisto pakolaisista. Sen antamia tietoja voidaan pitää vähintään tyydyttävinä. Tosin kortisto, sen lisäksi, ettei se sisällä syntyajastaan johtuen kaikkia pakolaisia, ei oikeastaan kerro pakolaisten koti- vaan syntymäpaikan. Syntymäkunnat merkitsevät kuitenkin pääsääntöisesti samaa kuin kotipaikat eli lähtökunnat, koska sisäinen muuttoliike oli pakolaisten lähtöalueella tapahtuma-aikoihin hyvin vähäinen.
Seuraavassa on esitetty kortiston perusteella henkilö henkilöltä laskemalla saadut pakolaisten syntymäkuntia osoittavat luvut [12]. Jonkinlaisen luotettavuusriskin määrittämiseksi on vertailuna esitetty pakolaisseurakunnan pääkirjoista laskettu pakolaisten syntymäpaikkajakautuma, otos käsittää noin kolmanneksen pääkirjaan merkityistä henkilöistä. Viimeksi mainittuun lähteeseen kirjatut henkilöt valittiin sukunimen alkukirjaimen perusteella. Selvä havainto oli, että henkilöitä oli pääkirjassa tuntuvasti enemmän kuin kortistossa. Syynä on se, että kortisto lienee laadittu osin pääkirjan mukaan mutta koska näin on tehty vasta 1930-luvulla, se sisältää huomattavasti vähemmän henkilöitä kuin pääkirja.
Itä-Karjalan pakolaisten (33 %) koti/syntymäpaikka
Lukumäärä Kortiston mukaan Pääkirjan mukaan Syntymäkunta (Koko määrä suluissa) Uhtua 323 (672) 449 Vuokkiniemi 213 (328) 283 Pistojärvi 95 (228) 194 Kiestinki 120 (184) 209 Kontokki 49 (57) 98 Jyskyjärvi 47 (144) 78 Oulanka 65 (120) 112 Tunkua 34 (93) 72 Muut Vienan kunnat (163) Vienan Karjala yht. (2 089)
Lukumäärä
Kortiston mukaan Pääkirjan mukaan
Syntymäkunta (Koko määrä suluissa)
Repola 149 (275) 188
Rukajärvi 135 (249) 227
Säämäjärvi 45 (76) 60
Mäntyselkä 27 (65) 29
Munjärvi 26 (61) 29
Porajärvi 23 (59) 67
Paatene 30 (57) 55
Paatene 30 (57) 55
Kontupohja 12 (52) 19
Tulemajärvi 36 (58) 41
Vitele 12 (45) 18
Muut Aunuksen
Kunnat (286)
Aunuksen Karjala yht.(1283)
Ei tarkkaa mainintaa (865)
Yhteensä pakolaisia (4242)
Vienan Karjalassa syntyneiden osuus oli 1930-luvun Suomessa lähes puolet (48%) pakolaisten kokonaismäärästä ja noin kaksi kolmannesta sellaisista pakolaisista, joiden syntymäpaikka tunnetaan. Kyseisen Itä-Karjalan osan väestö sen sijaan oli - tosin vuoden 1905 tilaston mukaan - vain vajaa viidesosa (19 %) alueen koko väkiluvusta. Pakolaisten määrän osalta pohjoisen Itä-Karjalan kunnat Uhtua, Vuokkiniemi, Pistojärvi, Kiestinki, Kontokki, Jyskyjärvi ja Oulanka erottuvat selvästi muista.
... jatkuu seuraavassa numerossa