(jatkoa edelliseen nroon)
Toinen osasto piti yllä murhaavaa tulta vihollista vastaan jalkaväkiaseilla ja 75 mm tykeillä. 6. päivän loppupuolella osasto pääsi piirityksestä. Majuri Majkovin käskystä osasto vetäytyi 7.7 keskitysalueelle Virran kylään. Rajavartijain sinnikkäät taistelut, yksitoista vastahyökkäystä tuottivat suuret tappiot viholliselle, noin 600 miestä Vihollinen sitoi voimamme Repolaan johtavan päätien varteen ja suuntasi pääiskunsa kukkulalle 255,8, jonka länsirinteet rajoittuvat Maasjärveen. Monien hyökkäysten jälkeen se kiilautui 7.7 klo 19.30 2 pataljoonan alueelle, mutta rykmentin komentajan tuotua reservit taisteluun, vihollinen heitettiin pois ja tilanne palautui ennalleen. Seuraavana päivänä vihollinen mursi puolustusalueemme etulinjan. Iltaan mennessä sesaartoi 4:nen ja 5:nen komppanian ja jatkoi 6:nen saartamista. Rykmentin komentajalla ei ollut enää reservejä. Vetäytyminen Repolaan aloitettiin klo 19.40. Tuulivaaran lähellä sai vihollinen kahden pataljoonan voimalla, tykistön ja kranaatinheitinten tukemana, etuaseman heinäkuun 6. päivän kuluessa ja kävi katkeraa taistelua meidän 3:nen pataljoonan asemia vastaan. Täällä huomattiin, että vihollisen sotilaat hyökkäsivät juopuneina ja menetyksiä laskematta kohti kuolemaa. Rykmentin komentaja pyysi lupaavetäytyä Repolasta 7. päivän iltana. Rakennukset sytytettiin tuleen, räjäytettiin Kolvasjärven varastoalue, jossa oli a-tarvikkeita, e-tarvikkeita ja vaatteita. Joukot irtaantuivat ja asettuivat puolustukseen linjalle Omelia- Torosjärvi.
Kun Repolan poltettu kylä oli saatu suomalaisten haltuun 8.7.1941, ryhdyttiin toteuttamaan hyökkäyksen jatkamista Virran kylän kautta Omeliaan. Kev.os 2 ajoi pyörillä läpi tulen ja savun Virran kapeikkoa kohti. Kapeikossa se ryhmittyi varmistukseen Torasjärven ja Lieksajärven kannakselle, Repolan puoleiselle harjanteelle. Kapteeni Hannila suoritutti kaksi kertaa joukkueella väkivaltaisen tiedusteluretken vastarannalle ja totesi sen vahvasti miehitetyksi. Läheiset saaret miehitettiin tähystyksen ja tiedustelun laajentamiseksi. Kun Kev.os. 2 lähti Lentieraan, otti rintamavastuun 1/JR 31 iltapäivällä 9.7. Sillanpääaseman saamiseksi laati divisioona seuraavan suunnitelman:
Suunnitelman toteuttaminen alkoi 11-12.7 välisenä yönä. Kokonaisuudessaan 11JR 52 suoritti Lieksajärven itärannalle Korolin ja Tsolkin kylien alueelle. Miehet kuljetettiin veneellä, kalusto moottoreiden vetämillä lautoilla. Hevoset kiersivät Lieksajärven eteläpään kautta. Huoltotoimenpiteet suoritettuaan lähti pataljoonan 2. komppania kapteeni Aarne Puustisen johdolla katkaisemaan tietä Omelian itäpuolelta. Retki jäi Puustisen viimeiseksi. Tämä komppania suoritti raskaat taistelut Omelian itäpuolella ja palasi Korolin huolto- ja majoituskeskukseen. Tärkeät tiedustelutiedot mukanaan luutnantti Airaksisen johdolla. Virran kylässä12.7 klo 2.00 aloitti tykistö ampumisen koko arsenaalillaan vihollisen asemiin. Noin klo 2.25 pioneerit toivat juoksusillan vanhojen silta-arkkujen päälle. Jalkaväen ensimmäiset ryhmät ylittivät joen juoksusiltaa pitkin klo 2.48. Kun vihollisen tykistön kranaatit lensivät Lieksajärven rantaan, tuumailivat jalkaväen miehet, että kyllä se meidän tykistö on eri "mööpeti" verrattuna viholliseen. Vihollinen oli tuliryöpyn alta perääntynyt metsään, josta se avasi tulen edestä, sivusta ja takaa piiloasemistaan. Oma tykistö ryhtyi ampumaan kauemmaksi metsään, koska ei ollut tarkkaa tietoa omien joukkojen etulinjasta. Omien joukkojen sijaintia selvitettäessä syntyi luova tauko. Vihollinen toimi heti, suoritti tulivalmistelun konetuliaseilla ja hyökkäsi klo 10. 45. Tämä voimakas vastahyökkäys aiheutti pakokauhua 1IJR 31:ssä. Miehet juoksivat pakoon virralle ja yrittivät uida yli. Joitakin hukkui virtaan. Onneksi 3IJR 10 oli Virran lähellä ja hyökkäsi välittömästi ja sai haltuunsa tärkeät sillanpääasemat. Pläkkäjän suunnalla 3/JR 31 ei saavuttanut suurta menestystä ja odotteli tulevia tehtäviä.
Useita päiviä oli rintamalinjan molemmin puolin elelty hiljaiseloa. Vain tykistö suoritti tarkistusammuntojaan ja tiedustelulla selvitettiin vihollisen aikeita. Tulevia tehtäviä varten suoritettiin huoltotoimenpiteitä. Divisioonan esikunnassa valmistui j atkosuunnitelma:
Tämä suunnitelma pyrki korpitaisteluihin jalkaväen omin raskain asein. Suunnitelma pyrittiin pitämään salassa, käskyt annettiin viime tipassa ja vain se osa, joka oli välttämätöntä valmistelujen ja toiminnan kannalta. JR 52:n keskitysalueelle tapahtuva marssi oli pitkä ja siksi kevennettiin miesten varustusta. Miehillä oli mukanaan vain henkilökohtainen ase, kaksi tuliannosta, kolmen päivän kuiva muona ja henkilökohtaiset tavarat, joita olikin paljon, koska kenttäposti toi lähtöhetkellä kotirintamalta valtavan määrän paketteja. Vasta keskitysmarssit sävähdyttivät kaikki hereille. Mitä nyt on tapahtumassa? Virran kapeikon kautta joukot marssivat 20.7 klo 12.00 alkaen. Kuka marssi tapahtui aivan vihollisen nenän tuntumassa, yritettiin noudattaa kaikkea mahdollista varovaisuutta. Hiekkatie nosti sankan pölypilven. Oli suorastaan ihme, ettei vihollinen tehnyt mitään. Huoltokeskuksen perusti JR 52 Haukkasaaren alueelle, jonne jätettiin majoitusvälineet, kenttäkeittiöt ja kaikki pyöräajoneuvot. Hevoset valjastettiin purilaiden ja rekien eteen, joista oli otettu jalasraudat pois. Komppaniat ottivat mukaansa 3-6 purilasta ampumatarvikkeilla lastattuina. Otteita rykmentin komentaja eversti K Raunion käskystä ryhmitysalueella:
Tämä koukkaus tiettömällä taipaleella alkoi 21.7 klo 5.00, mutta tuntia ennen lähti joukkue merkitsemään suuntauraa, josta myöhemmin kunnostettiin huoltotie. Annetaanpa mukana olleen kertoa tästä maastoitse tapahtuneesta etenemisestä: "Kärjessä olevien pataljoonien edellä kulki oma suuntapartio viitoittaen kuljettavaa uraa. Etenemistä säännösteltiin määräämällä useita välitavoitteita. Komppanioiden mukana kulkevalle kuormastolle ei juuri ehditty raivata uraa. Työhön ryhtyneet pioneerit jäivät jälkeen. Maasto oli verrattain tasaista, mutta suot ja purot tekivät marssin kovin vaivalloiseksi. Pehmeät suot ylitettiin havuttamalla tai lavoittamalla pinta. Jouduimme jopa miehissä vetämään purilaita ja taluttamaan hevoset eri reittiä soiden ylityksessä.
Etummaisten pataljoonien pääosat saapuivat Taraksinojoelle klo 12.00. Joki on 15-20 metriä leveä ja 2-3 metriä syvä. Tähän mennessä oli korvessa marssittu noin 12 km. Klo 13.00 mennessä oli taistelupartiot työnnetty tukeista rakennettuja polkusiltoja pitkin joen yli. Pioneerit ryhtyivät rakentamaan siltoja, jotka valmistuivat klo 21.00 mennessä. Etummaiset pataljoonat lukuun ottamatta niille alistettuja heittimiä, olivat ylittäneet joen klo 15.00 mennessä. Näin oltiin valmiita katkaisemaan tie vihollisen selustassa." 1. pataljoonan päästessä tavoitteeseensa se ryhmittyi noin 1,5-2 km pitkään puolustuslinjaan, nopea kaivautuminen ja asemien vahvistaminen estivät vihollisen ulosmurtautumisyritykset motista. 2. pataljoonan päästessä taistellen tavoitteeseensa Roukkulanjärven eteläpäähän se valtasi vihollisen ammusvaraston. Taistelussa kaatui vihollisen varmistusmiehistö viimeiseen mieheen. Päämäärä oli saavutettu, noin 4 km Omelia- Rukajärvi tietä oli hallinnassa ja tuotti oli valmis.(ks.kartta) 3. pataljoona joutui tien katkaisun aikoihin taisteluun vihollisen rajajoukkojen kanssa pisteen 254,9 alueella, jonne myöhemminsiirrettiin Z/JR 31 kokonaisuudessaan selvittämään vihollisen aktiivista puolustautumista. Vapauduttuaan 3/JR 52 siirtyi Taraksinojoen eteläpuolelle varmistamaan motin pitävyyttä. Tässä vaiheessa sai JR 52 kaksi pataljoonaa JR 10:Itä reserviin siltä varalta, että tulee ongelmia motin pitävyydestä ja tällöin voidaan operoida reservillä. Pioneerit joutuivat koville. Osa rakensi kärrypolkuja ja siltoja etenemisuran huoltotieksi. Toiset murrostivat ja miinoittivat tavoitteessaan Omelia-Rukajärvi tiellä. Osa kunnosti siltoja ja teitä välillä Repola-Lieksa. Pioneerit hoitivat vesistöjen ylikuljetuksia, vaivasivat miinoitteita ja murrosteita. JR 52:n huoltouran kunnostamiseen käytettiin noin 600-700 miestyöpäivää. Kaikki kunnia tien katkaisijoille ja taistelutahtoisille sotureille. Huollon osuus muodostui tärkeäksi. Ampumatarvikkeiden ja täydennysten kuljettaminen Haukkasaaresta kärrypolkuja pitkin Roukkulanjärven eteläpäähän ei ollut yksikertainen juttu. Operaatiota varten oli saatu käyttöön muutamia radiolaitteita. Nämä mahdollistivat myös vihollisen radioliikenteen kuuntelemisen.
Muutamia esimerkkejä venäläisten ja 33Z armeijan komentajan radioliikenteestä:
22.7.41 | 337:n kom. | Suomalaiset kehittävät hyökkäystä kat- klo 11.00 kaisten tien, ampumatarvikkeet loppumai- sillaan. Olen päättänyt murtautua. |
klo 13.30 | Div.kom. | Tuhottava selustaan tunkeutuneet suoma laiset, vastaisuudessa estettävä tällaiset yritykset. |
14.22 | 337:n kom. | Taistelen jo toista vuorokautta. Ampuma tarvikkeet ja rehut lopussa. Yhteys selus- taan katkaistu. |
23.28 | 337:n kom. | Läpimurto aloitetaan 23.7 klo 01.30h |
23.7.1941 01.24 | Div. kom. | Vaadin tarkkaa tilannekatsausta ja suoraa vastausta. Kuinka paljon on saartavia laisia? Kuinka tämä on tapahtunut? Miksi ette röyhkeyteen vastanneet röyhkeydellä? |
04.34 | 337:n kom. | Suomalaiset aloittivat kolmen jv.rykmentin voimin hyökkäyksen. Yksi rykmentti tun- keutui selustaan ja katkaisi tien. Reservit eivät saaneet tuhottua suomalaisia. |
17.32 | 337:n kom. | Armeija taistellut kolmatta vuorokautta. Näkevät nälkää. Ampumatarvikkeita vain nimeksi. Haavoittuneita yli 300. Apua tarvitaan! |
23.13 | 337:n kom. | Tilanne epätoivoinen. Voimme kestää korkeintaan vuorokauden! |
Näiden sanomien perusteella oli E. Raappanan helppo seurata tapahtumia ja mielialoja motissa olevasta vihollisesta. Jotta saisimme 23-24.7 päivien taisteluista oikean kuvan, on paikaltaan tarkastella sotapäiväkirjan merkintöjä. JR 52 1. pataljoona on koko päivän taistellut motista pois pyrkiviä vihollisosastoja vastaan, joiden hyökkäykset ovat olleet vielä järjestäytyneitä ja osin tykistön ja krh:n tukemia. Asemat kaikkialla pidetty. Illemmalla jonkin verran hiljaisempaa. Omat tappiot 16 kaatunutta ja 35 haavoittunutta. Toinen pataljoona päässyt paljon vähemmin tappioin tavoitteeseensa. Tuhonnut yhden panssarivaunun ja vaurioittanut toista. Olemme selvittäneet oikealla sivustalla olleen pienen motin. Saimme tehtäväksi varmistaa Roukkulanjärven itärannalta oleva niemi ja tuhota sinne vesitse pyrkivä vihollinen. 2. pataljoona varmistaa Taraksinojoen eteläpuolella huollon kuljetuksia ja motin pitävyyttä etelässä. JR 31 1. pataljoona ei ole päässyt etenemään sillanpääasemasta metsäpalojen vuoksi. 2. pataljoona on edennyt pisteen 254,9:n taistelujen jälkeen Virta-Omelia tietä. 3. pataljoona on edennyt jonkin verran Pläkkäjän kannaksella. JR 10 on ollut reservissä. Tykistö tukenut 1/JR 31:n hyökkäystä ja ampunut häirintää jalkaväen osoittamiin maaleihin. Varsinaiset viimeiset sotatoimet Omeliassa suoritti 1/JR 31, edeten tykistön tukemana palavaan Omeliaan. 2/JR 31 marssi Pläkkäjästä Omeliaan melkein taisteluitta. Loput mottiin jääneistä vihollisista antautui tai pakeni Roukkulanjärven yli. Samaa tietä käytti myös 337. rykmentin komentaja evl. S Tsurilov. Puhdistusoperaatio vihollisista Roukkulanjärven ympärillä kesti pari vuorokautta. Näin isoisäni Pekka Kyöttisen ja hänen Nikolai-veljensä syntymäkoti Omelian Kyötinniemellä oli myös tuhoutunut. Talo oli ollut kouluna ja klubina 1920 -luvun jälkeen.
Asetuttuaan puolustukseen Omelian alueelle rykmentinkomentaja Tsurilov pyysi 12.7 lupaa siirtyä uudelle puolustuslinjalle Hietajärven ja Muujärven väliin. Tällaista lupaa ei divisioonasta annettu. 21.7 yöllä rykmentin tiedustelijoilla oli ollut kosketus suomalaisten tiedustelijoiden kanssa. Kilometripylvään 170 kohdalle saapui suomalainen tuhoamisryhmä ja tulitti rykmentin autokolonnaa. Yksi auto paloi ja kuljettaja haavoittui. Päivällä ryhmä tuli uudelleen ja kaivautui. Iltaan mennessä tänne ehti suomalaisten 52. jalkaväkirykmentti. Meidän 337. rykmenttimme tuli näin ollen eristetyksi selustasta, mikä Karjalan olosuhteissa merkitsi samaa kuin täydellinen saarto, koska muita liikenneyhteyksiä vetäytymiselle ei ollut. Suomalaisten sieppaamat radiosanomat pitävät sanatarkasti paikkansa. Suurta yliolkaisuutta piiritettyjen tilanteeseen osoitti divisioonan komissaari, taisteluasioista täysin tietämätön G J Sevastjanovi ja ilmoitti sähkeessään: Täytyy lyödä piirittävä vihollinen ja palauttaa entinen tilanne. Tulee mobilisoida itsensä vaikeuksien voittamiseen. Toveri Militsan osasto tulee järjestämään liikenneyhteydet teihin. Sumun verhoamana yönä 24.7 337. jalkaväkirykmentti ja 491. tykistörykmentin miehistö, tuhottuaan raskaan kaluston, lähti suunniteltuun ylitykseen. Vihollinen huomasi tämän liikkeen sen verran myöhään, että saattoi häiritä ylimenoa vain osittain kranaatinheitinten ja tykistön tulella. Vetäytyminen suoritettiin kahtena osastona. Toinen Roukkulan ylimenopaikasta Ristinlahden alueella ja toinen kiertämällä järvi etelästä. Kaksi vuorokautta kulkivat nälkäiset ja nääntyneet sotilaat ylittäen vaikeakulkuiset suot ja joet. Suoriuduttuaan 150 km matkasta etujoukko saapui Kiimasjärven tielle Tsolmajärven alueella. Rajan takana asuneet karjalaiset ovat kertoneet keränneensä jatkosodan jälkeen Roukkulanjärvestä luurankoja, joita lienee ollut yli sata.
Kalustotappiota ei suomalaisilla juuri ollut. Suomalaiset saivat motista venäläistä kalustoa seuraavat määrät:
12 kpl raskaita ampumattomia H 152 haupitseja
12 kpl kevyitä H 122 haupitseja
26 kpl rykmentin kanuunaa tai muuta tykkiä
40 kpl erikokoisia kranaatinheittimiä
6 kpl nelipiippuisia ilmatorjuntakivääreitä
12 kpl raskaan haupitsin vetotraktoria
Lisäksi tykistön ammuksia, varastoautoja, ajoneuvoja. hevosia, viestivälineitä. Osa tarvikkeista oli vaurioitunut metsäpaloissa. Suomalainen tykistö oli käyttänyt Virran kannaksen ylitysvalmisteluun 2800 ammusta ja 4.7-41 alkaen motin laukeamiseen 24.71 noin 9000 ammunta.
Suomalaisarviot venäläisten miestappioista ovat välillä 700-1100 miestä, sillä Roukkulanjärven takaa-ajo-operaationsa arvioidaan tuhoutuneen tai hukkuneen noin 200-300 miestä, joista osa vajosi pohjaan. Venäläiset ilmoittavat omiksi tappioikseen 22-29.7. 1941 1876 henkilöä. Toisenlaisiakin lukuja on esitetty tietolähteestä riippuen. Suomalaisten tappiot Omelian mottitaisteluissa vaihtelevat 150-200 miehen välillä, koska haavoittuneita oli aika paljon ja jotka myöhemmin menehtyivät vammoihinsa.
Venäläisten vasemman sivun varmistus ja suojaus oli todella heikko. Järjestelmän jäykkyys, jossa divisioonan komissaarille oli valta päättää irtaantumisesta, vaikka hän ei ymmärtänyt suoritettavia sotilasoperaatioita. Kolvasjärvellä räjäytetty ammusvarasto ja suomalaisten Roukkulanjärven päässä valtaama varasto heikensivät heidän a-tarviketilannetta varsinkin tykistön osalta. Pitkä ja kehno tie Muurmannin radalle hidastivat täydennyksiä. Suomalaisten hyvä operaation valmistelu sekä väkivaltaisten tiedustelujen kohdistaminen Virran ja Pläkkäjän suunnalle vei huomion pois mahdollisesta 'korpikoukkauksesta'. Hyökkäys ilman tulivalmisteluja yllätti vihollisen. Suomalaiset olivat tottuneita liikkumaan maastossa kalastus- ja metsästysretkillään. Leikkisästi mukana olleet ovat todenneet, että Suomen hevonen olisi ansainnut Marskin ristintämän operaation jälkeen. Pisin sulka hattuun on annettava JR 52:n johtajille ja sotilaille tämän retken onnistumisesta.
Joukot lähtivät jatkamaan hyökkäystä Rukajärven tien suunnassa 25.7 klo 18.00 Tuleviin taisteluihin en paneudu tässä tarkemmin, koska niitä jatkettiin Repolan alueen ulkopuolella. Joukot kävivät pienempiä kahinoita Tiiksjärvellä ja Pajarinjärvellä. TsirkkaKemin operaatio muistutti paljon Omelian mottia, mutta tulokset olivat paljon laihemmat, koska vihollinen oli ottanut opikseen. Monenlaisten vaiheiden jälkeen suomalaiset saavuttivat tavoitteensa Rukajärven harjukylän 11.9.1941. Suureen yhteistoimintaoperaatioon osallistui noin 12 000 miestä. Rukajärvellä marsalkka Mannerheim piti voitonparaatin, jota naapurin kirjallisuudessa ihmetellään "Oliko Rukajärven saavuttaminen paraatin arvoinen asia?" Kai pieni juhla oli paikallaan näiden raskaiden päivien jälkeen. Useista lähteistä käy ilmi, että Mannerheim pysäytti hyökkäyksen Rukajärvelle, eikä halunnut jatkaa Muurmannin radalla saakka, kuten saksalaiset olivat vaatineet. Majuri A Majewskin osasto kävi myöhemmin radalla saakka, mutta lähinnä vain tiedust elutehtävissä selvittämässä, mitä veli venäläinen teki ja suunnitteli. Meidän on myös syytä muistaa, että kun jatkosota päättyi oli 14. divisioona edelleen asemissa Rukajärvellä. Tällä lohkolla ei tapahtunut samaa kuin Karjalan kannaksella.
Omelian motin lauettua siirtyi Raappanan esikunta Repolan Riikosenniemelle. Suomen marsalkka Mannerheimille rakensivat korpisoturit metsästysmajan Lieksajärven rannalle marsalkan 75-vuotislahjaksi. Samat joukot rakensivat myös div.komentaja Erkki Raappan alle oman mökin saman järven rannalle. Repolassa sijaitsi myös kenttäsairaala, jonka päällikkölääkärinä oli Nurmeksen kauppalan lääkäri Aake Pantio, jolla oli apuna vaimonsa Annikki Pantio (os. Mauranen) Repolassa toimi myös postikonttori, josta voitiin lähettää Itä-Karjalan sotilashallinnon sekä Mannerheimin ja Risto Rydin postimerkeillä varustettuja kirjeitä kotirintamalle. Tiiksjärvellä toimi myös suomalaisten lentokenttä, jonne toiminta siirrettiin osittain Onttolasta. Samassa paikassa oli myös upseereiden ja aliupseereiden jatkokoulutuskeskus. Aunuksen heimopataljoonakin kävi Tiiksjärvellä matkallaan etelään, jossa sen nimi muutettiin Erillispataljoona 17.ksi.
Lopuksi on kerrottava erään upseerin tarina Muujärveltä. " Seisoin hyljätyn Muujärven kirkon, tsasounan ovella toteamalla, ettätämä kylä on harvoja polttamatta jääneitä kyliä. Kävin katsomassa kylän päätalon karjalaisen kauppahuoneen Ipatoffien syntymäsijan ja totesin sen kauneusarvoja omaavaksi korkeapäätyiseksi taloksi, joksi retkelläkin mukana ollut taisteleva luutnantti Ipatti oli sen kuvannut. Näitä Suomeen siirtyneiden kauppiassukujen kotikontuja olisi ollut nähtävissä Koropissakin, Dobrinien (Rotko) ja Maurojeffien (Mauranen, Mauro) synnyinsijat, mutta tuolloin oli kiire. Surullisen maalaamatonta ja ränsistynyttä oli kaikkialla. Ei loistanut täällä ikonien 'seitsemän taivasta' eikä jalometalliset ehtoollismaljat tai pyhäinjäännösrasiat. Mutta kuitenkin leijui kaiken autiuden yllä ikivanha Bysantin henki. Tuntui kuin olisi pitänyt tehdä ristinmerkki eikä oikein siihen olisi kehdannut yksinään ryhtyä." Välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 18.8.1944. Kenraali Raappana otti joukkonsa ohimarssin vastaan Repolassa 25.9.1944 ja hyvästeli korpisoturinsa. Joukot olivat Suomen puolella 29.9.1944. Tämän jälkeen sulkeutui raja 47 vuodeksi. Ensimmäinen repolalaisten jälkeläisryhmä vieraili kotikonnuillaan vuonna 1992.
Lähdeaineisto:
Antti Tuuri | Rukajärven tiellä Rukajärven aika Rukajärven linja |
Veli Lumiala: | Rukajärven rautaporteilla |
Juri Vlasov-Vladimir Konjusko | Repolan suunnalla |
Sota-arkisto |
Kirjoittaja Juhani Kyöttinen on kapteeni evp, Repola-seuran taloudenhoitaja evp.
Tekstin kirjoitus- ja painovirheistä vastaa Erkki Mauranen, Repola-seuran puheenjohtaja evp.