Nykyisen Karjalan Tasavallan länsirajalla sijaitseva Repolan seutu oli ainoa Stolbovan rauhan 1617 jälkeen Venäjälle jäänyt muinaisen Korelan ujestin osa. Seutu sai kärsiä Venäjän ja Ruotsin välisistä sotatoimista useampaan otteeseen 1600-1700-luvulla. Kun Venäjä valloitti Suomen 1809, Repolan elinolot paranivat. Vakaan ja rauhallisen kehityksen eräänä tärkeänä edellytyksenä olivat hyvät naapurisuhteet rajan yli.
Viime vuosisadan toisella puoliskolla ja 1900-luvun alussa väestönkasvu Repolan kunnassa oli tasaista. Kun vuonna 1873 pitäjän asukasluku oli 1300, niin 1905 Repolassa asui jo 2 100 henkeä. Kunnan kolmestakymmenestäkahdesta asutuksesta suurimpia olivat tuolloin Repolan kirkonkylä Lieksajärven rannalla (19 taloa, 165 asukasta), Kiimanvaara (20 taloa, 156 asukasta) ja Kolvaisjärvi (20 taloa, 155 asukasta). Seudun väestö oli lähes täysin varsinaiskarjalaa puhuvia karjalaisia. Huomattava väestönkasvu selittyi nähtävästi ripeällä taloudellisella kehityksellä vuosisadan taitteen tienoilla. Toisaalta kunta jäi harvaanasutuksi seuduksi Venäjän Karjalassa. Väestöntiheys oli täällä 1900-luvun alussa 0,25 henkeä neliövirstaa kohti, mikä oli 7,6 kertaa vähemmän kuin keskimäärin Karjalassa.
Vuoden 1866 talousuudistukset lopettivat valtiofeodalismin järjestelmän Venäjällä. Entisinä kruunun talonpoikina Repolankin isännät siirrettiin. Valtionomaisuuden ministeriön alaisuudesta yleiskansallisten instituutioiden tuomiopiiriin. Uudistusten jälkeisessä maanjaossa talonpojat saivat omistukseensa kaikki vakituiset viljelysmaansa (tontit, pellot ja niityt), joita olivat käyttäneet ennen valtion maiden ehdollisina haltijoina. Mutta maanjärjestelyssä isännät menettivät suuren osan kaskimaistaan, jotka siirtyivät valtion metsähallitukselle. Hyvitykseksi myönnetyt metsäpalstat asutusten läheisyydessä eivät usein laadultaan vastanneet kaskiviljelyksen vaatimuksia. Karut luonnonolot sekä vuoden 1866 uudistuksia seurannut maankäytön säännöstely rajoittivat maanviljelyn kehitystä seudulla. Erään kyläkoulun opettaja Fesvitjaninov totesi Aunuksen kuvernementin maasäätyjen tiedonantajan sivuilla vuonna 1911: "Viljaa korjataan vähän, vaikka on todettava että maata muokataan ja lannoitetaan hyvin. Syynä on ilmasto ja maaperä." Oma vilja riittikin tavallisesti vain kolmeksi neljäksi kuukaudeksi. Lopun vuodesta Repolan asukkaat joutuivat turvautumaan tuontiviljaan, jota ostettiin lisätöillä ansaituilla rahoilla. Talonpoikien kiinnostus karjatalouteen kasvoi huomattavasti 1900-luvun alkuun mennessä suomalaisesimerkin vaikutuksesta. Rehuvarojen lisäämiseksi Repolan miehet ensimmäisinä Karjalassa ryhtyivät maanparannukseen. Esimerkiksi Luzhmassa talonpoikien perustama yhdistys laski veden eräästä metsälammesta, minkä tuloksena oli 200 heinäkuormallista vuodessa entisen lisäksi. Kolvaisjärven asukkaat myös laajensivat huomattavasti heinäniittyjään maanparannuksella. Repolassa alkoi kehittyä vain tavaratuotanto. Kun vuonna 1900 pitäjässä oli vain yksi separaattori, niin vuonna 1912 niitä oli jo 24. Vertailun vuoksi mainittakoon, että samana vuonna koko Aunuksen ujestissa oli vain 10 ja Petroskoin ujestissa 21 separaattoria. Repolan voi oli korkealaatuista ja menestyi hyvin Suomen markkinoilla, missä siitä maksettiin 2,5-3 markkaa kilolta. Maasäätyjen tukemina pitäjässä syntyivät ensimmäiset osuuskunnat: vuonna 1908 maanviljelysyhdistys ja vuonna 1914 Repolan kulutusosuuskunta. Raakapuu kovaa valuuttaa Repolan pitäjän talouselämän tärkeimpänä uudistuksena oli myyntihakkuiden aloittaminen seudulla. Erikoisen maantieteelisen asemansa ansiosta, jonka määräsi Suomen läheisyys ja uittoväylien läntinen suunta, täkäläisistä metsistä tuli Itä-Suomen nopeasti kehittyvän sahateollisuuden yksi raakapuun peruslähteistä. Raakapuun vienti Repolasta naapurimaahan kasvoi vuosina 1870-1910 kolminkertaisesti, eli kolmestakymmenestä tuhannesta yhdeksään kymmeneen tuhanteen tukkiin. Hakkuiden suurin osa keskittyi 1890-luvulla Enso-Gutzeitin osakeyhtiön käsiin. Hakattu metsä uitettiin Lentiera- ja Luzhmajokia pitkin Pieliseen, mistä se toimitettiin edelleen Joensuun, Kotkan ja Hämeenlinnan sahoille, jotka olivat suurimpia Karjalan hongan kuluttajia. Vuosisadan taitteessa hakkuista ja uitosta tuli repolalaisten tärkein ansiotyö, joka syrjäytti jopa perinteiset elinkeinot, kuten kalastuksen, metsästyksen ja laukkukaupan. Hakkuu- ja uittokautena savotat kärsivät työvoimapulasta, ja satoja suomalaisia hevosmiehiä, metsänhakkaajia ja uittomiehiä oli hakemassa työtä Repolan hakkuupalstoilta. Savottojen suomalaiset isännät maksoivat työntekijöilleen noin kaksi kertaa korkeamman palkan kuin venäläiset muualla Karjalassa. Metsurin päiväpalkka oli keskimäärin 1,5 ruplaa.
Kauppa-alalla tapahtui myöskin huomattavia muutoksia. Paikallisten laukkukauppiaiden keskuudesta kohosi muutama aika suuri yrittäjä, joiden kauppa ulottui kauas lähikylien ulkopuolelle. Yksi heistä oli Petri Grigorjev eli Tergujev Luzhman kylästä. Erittäin energinen ja yritteliäs karjalainen tukkukauppias järjesti turkisten, riistan ja kalan viennin Karjalasta Suomeen ja Pietariin. 1890-luvulle mennessä Tergujev omisti kolme myymälää: Joensuussa, Repolassa ja Luzhmassa. Silloisen veroviraston tietojen mukaan Tergujevin yrityksen liikevaihto ylsi 20 000 ruplaan vuodessa, mikä oli suuri raha niinä aikoina. Myymälöiden tavaravalikoima oli mitä monipuolisin: kankaita, nahkatuotteita, rautatavaraa, siirtomaatavaroita ja tupakkaa. Luzhman pienen sekatavarakaupan liikevaihto oli 1 500 ruplaa vuodessa. Tergujevilla oli oma höyrylaivakin Tuulijärvellä. Toinen suurkauppias oli Andrei Mavrojev Koropin kylästä, jolla oli Repolassa toiseksi suurin sekatavarakauppa liikevaihdoltaan 5 000 ruplaa vuodessa. Mavrojevilla oli myymälöitä myös Suomessa. Lentieran talonpojalla Gettojevilla oli 1800-luvun lopulla kauppa Joensuussa sekä sekatavarapuoti kotikylässä, jonka liikevaihdon verotoimisto määritteli 2 000 ruplaksi. Repolan taloudellista kehitystä jarrutti huomattavasti teiden ja yhteyksien puute. Vanha 423 virstaa pitkä Kajaanin raitti, joka kulki Petroskoista Pyhäniemen ja Repolan kautta, oli kesäaikaan käytettävissä vain ratsutienä. Tilanne parani huomattavasti, kun vuonna 1894 valmistui rautatie Joensuuhun ja vuonna 1910 Lieksaan, joka sijaitsi vain 40 virstan päässä Venäjän rajasta. Repolan jaksolla raja oli käytännöllisesti auki, ja radan valmistuminen ratkaisi ennen niin vaikean viljatoimitusten ongelman sekä helpotti pitäjässä tuotettavan tavaran myyntiä. Parantaakseen seudun yhteyksiä Venäjän markkinoihin Aunuksen kuvernementin maasäädyt kuvernööri N.V. Protasjevin tuella esitti 1908 suunnitelman Petroskoi-Lentiera -rautatien rakentamisesta. Tsaarin hallitus hylkäsi kuitenkin suunnitelman, ja idea toteutettiin vasta 1950-luvulla.
Karjalaiset ovat kuuluja rikkaasta kansanrunoudestaan. Repolan seudulla runoperinne ei voinut säilyä yhtä hyvin kuin Vienassa, koska seutua hävitettiin moneen otteeseen lukuisten Ruotsin ja Venäjän välisten sotien aikana. Kuitenkin vielä tarkasteltavanaaikana täällä elivät sellaisen kansanrunouden lajit kuin eeppiset ja lyyriset runot, itkuvirret, sadut, legendat ja tarinat, joiden aiheet ja toisinnot olivat usein omaperäisiä. Seudulla oli taitavia kertojia ja runonlaulajiakin. Heistä kuuluisin oli talonpoika Jefim Vasiljev Luzhmasta, jolta kansanrunouden tutkija H. Meriläinen vuonna 1889 kirjoitti muistiin useita eeppisiä ja lyyrisiä runoja. Vasiljev kertoi kerääjälle, että runot hän oli oppinut isältään vielä lapsuudessaan. Vasiljevilta tallennetut runot on julkaistu 33-osaisessa perusteoksessa Suomen kansan vanhat runot. Larin Miikkula Tuulivaarasta oli Repolassa hyvin tunnettu kertoja ja tietäjä. Repolan kylille oli ominaista haja-asutus, kuten muuallakin suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueilla. Talojen päädyt oli suunnattu eri suuntiin ja talojen välimatkat olivat huomattavia. Niinpä esimerkiksi kymmenen talon Luzhman kylä oli 1900-luvun alkuvuosina kaksi virstaa pitkä. Repolan seudun aineellisessa kulttuurissa oli paikallisia erikoisuuksia, jotka johtuivat pääasiassa naapuri Suomen vaikutuksesta. Suurimmassa osassa Itä-Karjalaa talonpojat rakensivat asuin- ja taloustilansa yhden katon alle. Repolassa taloustilat olivat erillään asuinrakennuksesta ja muodostivat sisäpihan. Hirsirakennuksissa käytettiin lyhytnurkkaista salvainta eli "suomensalmoa", kuten sitä paikkakunnalla nimitettiin. Talonpoikaistalon peruskalustona toimivat penkit olivat erotukseksi eteläkarjalaisista ulosvedettäviä, astiahyllyjen asemesta käytettiin astiakaappeja. Paljolti suomalaistyyppinen oli myös repolalaisen arkipuku. "Ulkonäöltään paikallinen karjalainen erottui vähän naapuristaan suomalaisesta, ylempänä mainittu Fesvitjaninov kirjoitti, - jalassa hänellä on aina perinteiset suomalaiset pieksut eli nyppisaappaat, päässä talvella lämmin suomalainen lakki ja kesällä ainainen hattu. Turkkia pidetään harvoin. Sen sijaan pidetään lämmintä suomalaista villapaitaa ja pikkutakkia levällään. Tällaisissa pukimissa ja kaula paljaana saattaa tavata repolalaisen räiskyvässä pakkasessa ulkona tai metsässä."
Repolan historia ja kulttuuri on jatkuvasti vetänyt puoleensa matkailijoiden ja tutkijoiden huomiota. Elias Lönnrot kävi runonkeräysmatkoillaan Repolassa useamman kerran 1830-luvulla, jolloin kirjoitti muistiin mm. karhunpeijaisiin liittyvät riitit. Poventsan ujestin kotiseutututkijat Gromov ja Ladvinski laativat 1880-luvulla Venäjän maantiedeseuran pyynnöstä kansatieteellisen käsikirjoituksen Repolan pitäjästä. Suomalainen kansatieteilijä L. Pääkkönen aloitti Venäjän Karjalan tutkimusmatkansa 1892 juuri Repolan kylistä. Hän onnistui tallentamaan paikallisilta kertojilta arvokkaita historiallisia tietoja seudun muinaisista asukkaista, saamelaisista, sekä ruotsalaisten hyökkäyksistä. Samana vuonna Repolassa kävi suomalaisen kirjallisuuden klassikko Juhani Aho, siihen aikaan jo tunnettu kirjailija. Hän vietti muutaman päivän Luzhmassa kauppias Petri Tergujevin vieraana ja tutustui paikallisten asukkaiden elämäntapoihin. Tergujevin höyrylaivalla kirjailija kierteli Tuulijärveä ja kävi Tuulivaarassa, missä tutustui talonpoikaistaloihin ja ortodoksiseen tsasounaan. Matkan ja tapaamisten tuloksena oli kuvaussarja, joka julkaistiin syys-lokakuussa 1982 Päivälehdessä. Paikallisen rakennuskulttuurin erikoisuudet kiinnostivat suomalaisia perinteisen rakennus- ja koristetaiteen tutkijoita Blomstedtia ja Suksdorffia, jotka kesällä 1894 kiertelivät Repolan kyliä. Koottua aineistoa käytettiin myöhemmin Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja -teoksessa, jonka kuvitukseen kuuluivat myös Repolassa tehdyt piirrokset. Tunnettu kansankulttuurin tutkija Samuli Paulaharju matkusti Repolan kautta kahdesti, 1900 ja 1907. Toisella matkallaan Paulaharju sai Tuulivaaran kylässä seurata ja osallistua Petrinpäivän juhlaan. Kirjassaan Matkakuvia Karjalan kankailta 1907 hän kertoo lyhyesti mutta värikkäästi Repolan juhlaperinteistä. Myöhemmin, 1950-60-luvulla, tutkimusmatkoja Repolan seudulle teki tunnettu karjalainen kansatieteilijä Rosa Tarojeva-Nikolskaja.
Neuvostoaikana Repolan seudulla alkoivat sosiaaliset ja taloudelliset muutokset, jotka liittyivät koko maan perinpohjaiseen uudistukseen. Kollektivointi aiheutti syvällisen murroksen repolalaisten elämässä. 1920-luvun lopulla Repolan piirissä oli 360 taloutta. Vuoden 1930 alussa talonpoikia alettiin yhdistää kolhooseiksi, jotka usein käsittivät useamman kylän. Kollektivointi päättyi vuoden 1932 loppuun mennessä. Seudun teollistaminen liittyi saumattomasti metsänhakkuisiin. Talvella 1922 alkoivat hakkuut Lentieran järven rannoilla. Vuonna 1925 Luzhmaan perustettiin metsätyömaa. Raakapuun myynti ulkomaille tuotti valuuttaa, jota valtio tarvitsi koneiden ja kaluston hankkimiseen, ja Karjalan metsällä oli tässä mielessä tärkeä roolinsa. Puun vienti Suomeen tapahtui juuri Luzhman metsätyömaan kautta. Kausiluonteisten savottojen pohjalta 1929 perustettiin vakituinen tuotantolaitos, Repolan metsäteollisuuspiiri, joka kuului Karelles-trustin yhteyteen. Samanaikaisesti 1930-luvulla Repolan seudulla rakennettiin teitä, asuintaloja työläisille ja kouluja kyliin. Kaikki kyläneuvostot ja suurin osa kolhooseista kytkettiin puhelinverkkoon. Lukutaidottomuus oli käytännöllisesti poistettu alle 50-vuotiaiden keskuudessa. Lääkintäasemat toimivat kaikissa kyläneuvostojen keskuksissa ja suurimmissa metsätyötaajamissa. Alkoi ilmestyä Repolan kolhoosilainen -piirilehti. Venäjän ja Karjalan väestöön kohdistuneet 1930-luvun vainot koskettivat Repolan kylien asukkaita ennen kaikkea kansallisista syistä. Rajan tuntumassa asuvilla karjalaisilla oli usein sukulaissuhteita Suomen puolella. GPU:n asiakirjojen mukaan vuoden 1930 alussa likvidoitiin 11 hengen "vastavallankumouksellinen ryhmä". Suurvainojen aikana 1937-38 vangittiin 89 ihmistä 22 kylästä. Repolan kirkonkylässä vangittiin 26 henkeä, mm. kaikki johtohenkilöt. Venäjän Karjalan länsiosa oli 1900-luvulla taistelutantereena useamman kerran: kansalaissodan aikana 1918-1920, "vapautusretkien" aikana 1921-1922 sekä monesti toisen maailmansodan vuosina. Jatkosodan (1941-1945) jälkeen Repolan kylät elpyivät nopeasti. Niitä asuttivat niin armeijasta ja evakosta palanneet paikalliset asukkaat kuin muualta Neuvostoliitosta, lähinnä Valko-Venäjältä, muuttaneet ihmiset. Työvoiman värväys selittyi metsänhakkuiden nopealla laajentamisella. Yksipuolinen talouspolitiikka johti siihen, että metsävarojen alkaessa ehtyä väestökin alkoi muuttaa pois ja elämä Repolan seudulla hiljeni. Esimerkkinä voidaan pitää entisen Tuloksen kyläneuvoston aluetta, jolla 1960-70-luvulla lopetettiin kaikki asutukset, mm. Tulos, Luzhma, Koroppi, Vostotchnyi, joissa vielä 1959 asui yhteensä yli tuhat ihmistä. Karjalassa neuvostoaikana tapahtuneiden prosessien tuloksena oli Repolan seudun etnisen ja sosiaalisen ympäristön huomattava rappio. Kolmestakymmenestäkahdesta 1900-luvun alussa asutusta kylästä jäi eloon vain yhdeksän. Nykyään seudun elvyttäminen liitetäänpääasiassa kansallisen Tulos-puiston perustamissuunnitelmiin venäläis-suomalaisen yhteisprojektin puitteissa.
Nikolai Korabljov, Vasili Makurov Historian kandidaatti, Historian kandidaatti, Karjalan tiedeakatemian historian vanhempi tieteellinen työntekijä osaston johtaja Alkuperäinen teksti julkaistu Carelia, nro 7-1999, ss.130-134