Elämysmatka Karjalaan

Eräänä helteisenä elokuun alun lauantaina Helsingin edustalla Pihlajasaaressa syttyi satakuntalaisen Pekan päässä ajatus lähteä lomalla Petroskoihin. Siitä sitten samantien soittamaan Jorma-isälle Kiteelle ja kysymään, lähtisikö hän kanssamme. Houkutella ei tätä kokenutta Karjalan kävijää sen enempää tarvinnut. Myöntävä vastaus tuli heti kun Pekka lupasi toimia autonkuljettajana. Reilun parin viikon kuluttua sitä sitten oltiinkin jo menossa joukko vahvistettuna Haminasta tulleella Sepolla.

Aamulla aikaisin lähdimme Kiteeltä kohti Värtsilän raja-asemaa. Auton takakontissa oli reilusti Raija-äidin laittamaa evästä. Täytyy myöntää, että ensikertalaisella perhoset lentelivät vatsassa, mutta rajan ylitys onnistui tosi sujuvasti, ja matka saattoi oikeasti alkaa. Niinpä suuntasimme kohti Suojärveä ja Petroskoita.

Matkalla katselimme ihmeissämme vanhoja karjalaiskyliä ja "ihailimme" lukuisia neuvostoajalla pystytettyjä sankareitten patsaita. Kollaanjoki teki mielen jollain lailla hiljaiseksi, kuin olisi ollut pyhällä paikalla. Suojärvellä tutustuimme isä-Jorman lapsuudenmaisemiin, mm. rantaan, jossa hän oli pikkupoikana oppinut uimaan. Eväät maistuivat makoisilta luonnon helmassa kauniissa järvimaisemissa syvällä Karjalassa. Me ensikertalaiset nuoremman polven edustajat saimme kunnon historian ja karjalatietouden oppitunnin. Sitä ei ollut koulussa opetettukaan. Ja kun sukumme tuntee, tietää sen että autossa ei ollut hetkeään hiljaista, joku oli aina äänessä. Jostain kumman syystä ilmassa lenteli myös koko ajan sitaatteja "Tuntemattomasta Sotilaasta".

Kahden reippaan autonkuljettajan aherrettua ratin takana koko päivän olimme lopulta Petroskoissa. Majoituimme hotelli Kareliaan Äänisen rannalle. Kauaa emme siellä ehtineet levähtää, kun oli jo aika lähteä tapaamaan kypsään ikään ehtiinyttä Outi-serkkua perheineen. Meidät "uudetkin" otettiin heti vastaan kuin perheenjäsenet. Siitäpä sitten alkoi asia joka minulle ja Pekalle oli aivan uutta, nimittäin se, että ensin syötiin ja sitten syötiin ja sen jälkeen syötiin... Varsinkin satakuntalaiselle tällainen vieraanvaraisuus oli aivan outoa. Kurniekka, jossa kokonainen siika on piilotettuna taikinakuoreen oli uusi miellyttävä makuelämys. Outin ja hänen miehensä Vladimirin puhe oli todella ihanaa kuultavaa, kuin laulua. Se oli pehmeästi karjalaksi soljuvaa Suomea. Ja juttua riitti tuntikausiksi. Mutta kuinkas sitten kävikään... Outin ja Vladimirin poika Vladimir vaimoineen, jotka olivat myös paikalla, halusivat välttämättä meidän lähtevän katsomaan uutta asuntoaan. Svetlana vietiin ensin kotiin ja sitten vietiin meitä. Ja kappas vaan, siellä oli pöytä koreana, ja siitä sitten televisiomainoksen sanoin - ei kun syömään. Kumpa vain olisi osannut venäjää. Tuntui suorastaan nololta, kun ei osannut jutella oman pikkuserkkunsa kanssa. Olisi ollut vaikka kuinka paljon asiaa.

Rankan päivän jälkeen tuntui ihanalta painaa päänsä tyynyyn ja vaipua unten maille. Tulossa oli toinen touhuntäyteinen päivä.

Heti aamusta lähdimme kaupungille. Kiertelimme tihkusateessa torit ja hallit. Touhu ei ollut ollenkaan niin surkeaa, kuin olin kuvitellut. Kaikkea mahdollista on saatavilla jos vain on rahaa millä ostaa. Aikamme sateessa kuljeskeltuamme menimme lepäämään tulevan illan varalle. Eikä se ollut turhaa.

Illan suussa Repolassa asuvan Sanni-serkun pojat Sergei ja Vladimir tulivat hakemaan meitä hotellilta kyläilemään pikkuserkkuni Sergein perheen luo. Ja kuten arvata saattaa, taas oli karjalaisemäntä pannut parastaan. Nina-rouvalta yritin käsillä ja eleillä saada reseptejä hyviin salaatteihinsa ja kurniekkaan. Ensin Nina ei muka osannut yhtään suomea, mutta kun ei muukaan auttanut, niin löytyipä niitä sanoja suomeksikin. Kurniekan teko-ohje tuli selväksi, mutta onnistumaan en sitä ole saanut. Lopulta selvisi, että Nina osaa jonkin verran karjalan kieltä, hän on syntynyt Suojärvellä.

Kun olimme aikamme syöneet, pikkuserkkuni Vladimir halusi ehdottomasti, että lähtisimme katsomaan hänen datzaansa, joka oli n. 15 km päässä Petroskoista.

Ja sitten mentiin kahdella Ladalla. Täytyy tunnustaa, että harvoin olen pelännyt autossa niin paljon kuin sillä reissulla, kun Vladimir ajoi "tuhatta ja sataa" kolisevalla, paukkuvalla ja natisevalla autollaan pitkin epätasaista tietä. Perillä tunsin suurta kunniotusta ahkeria ihmisiä kohtaan. Muutaman aarin tontti oli niin täynnä kaikkia mahdollisia hyötykasveja, että yhtään kämmenen kokoista länttiäkään ei ollut jätetty käyttämättä. Sen nähtyäni uskoin sen, mitä Outi oli aikaisemmin sanonut: "Kun te suomalaiset menette mökille, te menette lepäämään, mutta me menemme sinne raatamaan!" Vladimirin vaimo ja tytär olivat datzalla, ja taas olisi tarjottu vaikka mitä, mutta pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että puolukkamehu oli tarpeeksi.

Palattuamme Sergein luo, kuinka ollakaan, jatkoimme syömistä ja juttelua. Onneksi isä-Jorma ja Seppo tulkkasivat, jotta keskustelusta tuli jotain tolkkua. Lopulta veljekset tyttärineen veivät meidät takaisin hotellille, jossa täysin uupuneina vaivuimme unten maille.

Aamulla matka jatkui Aunuksen suuntaan halki Karjalan koskemattomien metsien ja pikkukylien. Pakollinen kuvio oli Aununksen torilla käynti. Siellä Jorma nautti taas, kun pääsi pagisemaan paikallisten kanssa. Hellyttävin oli pikkuruinen vanha mummeli, joka ei olisi malttanut millään lopettaa.

Ajelimme Laatokan rantatietä Sortavalan suuntaan. Ne ihanat hiekkarannat toivat mieleen Välimeren rannat, mutta jotain, jota ei kyllä kaivattukaan puuttui, nimittäin turistit. Jossain kohti erotimme Vanhan Valamon kirkon tornit. Pysähdyimme myös vanhan rajan kohdalla, jossa tuli sellainen olo, että nyt olemme tulleet Suomeen.

Pyörähdimme vielä Sortavalassakin, mutta koko porukkaa alkoi jo väsymys painaa, joten jatkoimme kohti Kiteetä. Rajan ylitys ei ollut yhtä sujuvaa, kuin mennessä. Tullimiehillä taisi olla kahvitunti, kun mitään ei tapahtunut pitkään aikaan

Lopultakin päästyämme Suomen puolelle, soitimme äiti-Raijalle, että tulossa ollaan ja panepas sauna lämpiämään. Ja kylläpä se sauna tuntuikin hyvälle.

Seuraavana aamuna Seppo jatkoi matkaa Haminaan ja me helsinkiläiset jäimme vielä Kiteelle. Hauska yllätys matkan lopuksi oli se, että kuinka ollakaan, Outin Vladimir tulla tupsahti kylään matkallaan liikeasioille Hämeeseen.

Reissu oli rankka, mutta kannatti tehdä. Suunnitelmia sen uusimiseen on jo virinnyt.

Leena Ojala (os. Pikarinen)